MUISTIKIRJA

ARVOJA

Alkuaikoina nykyaikaisen suomalaisen valosuunnittelijoiden historiassa valosuunnittelijaa kunnioitetaan outona ilmestyksenä, jopa niin, että harjoitusvalotkin tuntuvat näyttelijöistä paremmalta. Saan tekemään läpimenon, jonka aikana kahlataan valotilanteet niin, että saan ne valokuvattua. Aika nopeasti pimeyden kätköistä kumpuaa ahdistus, joissain teattereissa, jonka takia joudun suojautumaan valo-osaston aggressioilta. Valosuunnittelijaa mustamaalataan, työtä hankaloitetaan ja takana haukutaan.

Merkillistä että ei ole sopivaa, että istun kahvitauolla tekniikan pöydässä, mutta ei myöskään ole sopivaa, että istuisin näyttelijöiden tai taiteellisen henkilökunnan kahviseurassa, puhumattakaan että olisin johtajan kanssa leppoisasti rupattelemassa.

Kun suunnittelijoille luotiin asema produktioissa, syntyi mestareille samalla "toisen kerroksen väkeä" tunne. Tämä ei ollut suunnittelijoiden syy, vaan työyhteisön tapa pitää asiat järjestyksessä.

Mistä johtuu kuvitelma suunnittelijoiden asemasta, hyvällä palkalla ja kermat päältä vievänä hommana?

Arkirutiinissa valojen rakentamiseen, ohjelmointiin ja kokeiluihin ei anneta lisäaikaa, vaikka visuaalisuuden haasteet kasvavat. TES lupaa minimin. Siitäkin yritetään tinkiä. Saadaanko jonkinlainen korjausliike aikaiseksi? Korjausliikkeeksi ei kelpaa yritys tehdä valaistusmestareista suunnittelijoita, sen sijaan että palautettaisiin mestareiden arvo.

Oli päätetty valojen ohjelmoinnista maanantaina. Lensin aamukoneella Göteborgiin työtä tekemään. Näyttämömestari oli kuitenkin päättänyt siivota näyttämön sinä päivänä. Palasin turhalta matkalta kotiin iltapäivällä.

MAALITTAMINEN

Teatterit eivät ole poikkeus työympäristönä. Ihmisiä lokeroidaan ennakkoluulojensa mukaisesti. Teattereiden henkilökunta, laitoksissa ja pienemmissä ryhmissä, pitää yllä ennakkoluuloja ja stereotyyppisiä asenteita Jopa vuosia jatkuvassa vastakkainasettelussa. Ryhmien valtataistelussa valta muuttuu tärkeämmäksi kuin työ tai yhteinen tavoite. Hierarkiat ylläpitävät rintamalinjoja, taisteluasetelmia ja loputonta asemasotaa.

Miksi nurkkiin ahdistetut hyökkäävät, ja minusta tehdään kohde turhautumisen purkamiselle.

Mikä on, että Suomi-Filmin ja Aku Ankassa valomies on lihava, vanhahko lippalakkimies roikkuvissa ja haalistuneissa haalareissa? Ammattia korostamassa voi olla valaisin kädessä ja seistään tikkaiden juurella.

Miksi olen aina pitänyt suunnittelijalle tärkeänä yhteistyökumppanina valaistusmestareita? Heidän kanssaan pitäisi olla luottamuksellinen ja luovuutta edistävä yhteistyö.

Valo-osasto ammattikuntana on pohjimmiltaan teknispainotteinen. Sen työhistoria on teknispainotteinen ja asenteet heitä kohtaan teknispainotteiset. Periytyvistä asenteista, oletuksista ja niiden kautta syntyneestä arvostuksesta ei pääse helposti eroon, varsinkin kun usein myös puolustaudutaan laitemaailman taakse. Valaistusmestarit voisivat katsoa taaksepäin, ja tutkia myös omaa käyttäytymistään, jotta ymmärtäisivät paremmin nykyisyyttä.

Valosuunnittelijaa pidetään osana urakehitystä. Se on jatkeena valomiehen, apulaisvalaistusmestarin ja valaistusmestarin aseman jälkeen. Vaaraksi muodostuu eteneminen ilman taiteellista kompetenssia, sillä taiteelliset motiivit, taidot ja näkemykset ovat suunnittelijalla erilaiset kuin valaistusmestarin. Valaistusmestareiden siirtyminen suunnittelijaksi on toki mahdollista.

TES-TARINOITA

Palkkaneuvotteluissa mentiin pärstäkertoimella. Koko työhistoriani aikana ei ole tullut vastaan kuin muutama budjetti, jossa oli valmiiksi laskettu mukaan valosuunnittelijan palkkio, joka myös avoimesti ilmoitettiin. Voihan olla, ettei minulle ole kerrottu sen olemassaoloa, koska neuvotteluissa on vain oltu niin hämmästyneitä ja viattomia palkkiosta puhuttaessa.

Teatterialan TES-sopimuksen piiriin pääsemisestä käytiin neuvotteluja. Työnantajapuoli ei ilmeisesti halunnut lisätä ammattikuntia, joten neuvottelut kestivät pitkään. Alalla oli kuitenkin voimakas liikehdintä ja vaatimus valo- ja äänisuunnittelijoiden käyttämisestä. Vihdoin erään kokouksen lopputuloksena työnantajaliiton edustaja hyväksyi vierailusopimuksen. Näin oli valo- ja äänisuunnittelu tunnustettu virallisesti ensimmäisen kerran.

MUISTIINPANO

Mistä voisi säästää? Ratkaisuna oli esimerkiksi matkustuskulujen leikkaaminen. Siis säästetään, kun "kallis" henkilö päästetään tekemään työtänsä mahdollisimman vähän. Sopimuksessa luvataan matkoja paikkakunnalle, mutta niistä yksi kirjattiin ohjaajalle: " Matkakorvaus suoritetaan yhdeksällä edestakaisella junalla tai nk. punaiset vuorot lentovuoroilla tehdystä matkasta kotipaikkakunnalta, joista ohjaaja on käyttänyt yhden neuvottelumatkaan. Suunnittelija työskentelee vierailupaikkakunnalla enintään 30 vuorokautta. Hotelli/asuntokorvauksen maksaa enintään 21 yöltä sopimuksen hyväksynyt teatteri."

Palkkion nostamiseen kohtuulliseksi, minulle määriteltiin lisätöitä, kuten opettaminen. Kerran talouspäällikkö, joka oli vaatinut opetuksen sopimukseen, oli antanut valo-osastolle vapaapäivän, koska valomies Helsingistä tulee paikalle. " Korvaukseen sisältyy valaistus- ja tehostesuunnittelu ja toteutus tarvittavine materiaaleineen sekä koulutusta 50-60 h ja esitysten mahdollinen valvonta." Siis toteutus tarvittavine materiaaleineen sekä koulutusta, ai ai kuinka sattuu! Ja kiirettä pitää, kun ei saa olla paikalla kuin 40 päivää, josta koulutukseen menee 6-8 päivää, 8 tuntia päivässä. Ja miten tuo valvonta saadaan onnistumaan matkojen suhteen? Olisiko tässä kyseessä talouspäällikön optinen harha?

AIKATAULUTTAMINEN

Työt suurenivat, ja sitä vaikeammaksi kävi aikatauluttaminen. Opin työskentelemään lentokentillä, lennon aikana, junassa ja yöpymispaikoissa sekä mihin kellonaikaan tahansa. Isojen näyttämöiden aikataulutukset olivat yleensä pitäviä, ja se mahdollisti oman aikataulun suunnittelun. Museoiden näyttelyaikataulut kuuluivat samaan kategoriaan.

Olin töissä Oulussa ja samaan aikaan Helsingissä. Sitten toinen teki aikataulumuutoksia. Suunnittelijan asema ei ole niin vahva, että voisi valittaa oli sopimus mikä tahansa. Niinpä olin aamupäivisin Oulussa ja lensin illaksi Helsinkiin, jossa viivyin seuraavan päivän ajan ja lensin Ouluun iltaharjoituksiin. Omalla rahalla tietysti.

Ongelmallisimpia kuitenkin olivat arkkitehtuurivalaistus ja erikoisasiantuntijana toimiminen. Työmaat eivät etene suunnittelijoiden mukaan. Niillä on oma aikataulunsa, johon sitoudutaan. Työmaan työskentelyn ilmapiiri on aivan jotain muuta kuin taiteellinen työskentely, ja näiden kahden tekeminen samanaikaisesti vaati henkistä ponnistelua.

Taiteilija tekee sovitun lisäksi 20-40 % ylimääräistä työtä saavuttaakseen taiteellisesti parhaan mahdollisen tuloksen. Insinöörien maailmassa jokainen asia on maksullista. Jopa huonosti tekeminen.

Lähtökohtaisesti tuntiveloitukseni oli liian alhainen, enkä laskuttanut kaikesta. Vuosien ajan kestänyt hyväksikäyttö taidemaailmassa oli opettanut. Monet työt tuntuivat jopa helpoilta: pitääkö tästä saada rahaa? Niinpä korotin hintaani, vuosi vuodelta, kunnes en kehdannut. Joku tolkku siinäkin pitää olla. Oli vapautunut olo, kun sai työstään kunnon palkan.

Palkkion suuruuden myötä arvostus joko nousi tai laski.

INVESTOINTI TULEE, OLENKO VALMIS?

Esittävässä taiteessa syntyy tarve audiovisuaaliseen sisältöön, joka vastaisi viihteen puolelta tulevaan visuaalisuuden haasteeseen. Valaistustekniikkaa pitää monipuolistaa. Tämä tarkoittaa investointeja ohjausjärjestelmään, ripustuspaikkoihin, kaapelointiin, eli määrällisesti vähän kaikkeen. Valitettavan usein hankinnoissa laatu korvataan määrällä ja tämä kostautuu ajan myötä.

Koneiden suuren määrän ansiosta osa teknisestä henkilökunnasta kokee saavansa nostetta identiteettiinsä ja asemaansa. Mutta tämän takia valo-osasto on kuin IT-tuki; kaukainen, vaikeasti tavoitettava, kallis ja muiden kutsujen takia työnsä kesken jättävä. Halutaan vastata haasteisiin, mutta työtapoihin ja asenteisiin ei saada muutoksia. Vanhaan esityksen harjoittelu- ja valmistusmalliin lisätään laitteita, ja yksi suunnittelija kuin kauan kadoksissa ollut opetuslapsi. Näin vaikka valosuunnittelun taiteelliset tavoitteet toteutuakseen vaativat lisää näyttämö- ja harjoitusaikaa. Valosuunnittelijatkaan eivät aluksi osaa sitä vaatia, saati hahmottaa mitkä ovat seuraukset.

80-luvun loppupuolella eletään suorastaan valoilmaisun nousukautta. Se synnyttää kasvavan työmäärän valo-osastoille. Henkilökunnan määrän ja työajan lisätarpeet pahenevat 90-luvun puolella, koska valosuunnitteluaallon kanssa samaan aikaan olivat tulleet myös teknisten muutosten ja laajennusten hyökyaallot. Tämä aallokko johti kierteeseen, jossa koneiden ja laitteiden oletettiin ratkaisevan taiteen tekemisen aikataululliset ja henkilöstölliset ongelmat. Askel askeleelta teatteri asteli syvemmälle byrokratian ja kulutusyhteiskunnan ansoihin.

Päättäjien mielestä uuden tilan ja lisäkaluston pitäisi korjata tilanne. Miten ja miksi työtunnit vain lisääntyvät ja budjetit kasvavat? Perustetaan työryhmä tutkimaan ongelmaa.

MARMORI KIILTÄÄ

Uusien kulttuuritilojen ratkaisumallit olivat usein sekoitus "jotain uutta ja vähän vanhaa". Kun rakennustoimikunta vierailee etsiessään ideoita uuteen taloon, he saavat oppaaksi luonnollisesti talonjohtoa, jolla ei ole moitteen sanaa talosta. Niinpä ongelmia kopioidaan helposti eteenpäin. Tähän soppaan lisätään rakennussuunnittelijoiden tietämättömyys teatterin arjesta, niin voi vain "toivoa parasta ja pelätä pahinta" uudesta talosta.

Suomeen on rakennettu useita teatteritaloja ja kulttuurikeskuksia, joissa arkkitehdit ovat saaneet toteuttaa visioitaan ja kauniita porraskaiteitaan. Nämä monumentit sisältävät ratkaisuja, jotka voivat olla käyttötarkoituksen vastaisia kuten:

- tarkkaamosta ei näe näyttämölle
- näyttämölle ei ole lavasteille riittävän isoja ovia
- katsomossa ei näe tai kuule kunnolla
- henkilökunnan tilat ja kulkureitit ovat järjenvastaisia

Muutakin löytyy, mutta nuo olkoot esimerkkeinä. Eikö kukaan osaa laskea hintaa toimimattomalle näyttämötekniikalle, tekniikan kulkureiteille, ilmastoinnille, äänieristykselle ja valaistus- ja äänijärjestelmien huonolle suunnittelulle tai toteutukselle. Todetaan vain johdon taholta: "Onhan tämä paljon parempi kuin vanha!"

Pelkkä mustuus ei luo hyvää esittävän taiteen tilaa.

Joskus valvoessani valmistumista törmäsin suunnitelmiin, suunnittelijoihin ja valvojiin, jotka synnyttivät sutta komissioiden ja korruption silottelemalla työmaalla. Ja taustalla lauloivat urakoitsijat asentajineen sekakuorona: "Hyvät veljet kukkulan kuninkaina!".

ARJESSA

Koen kauhua kiivetessäni kuilun suoraa seinätikasta ylös kolme kerrosta. Saavun katsomon yläpuolelle umpikaton päällä olevalle kulkusillalle, jossa on kaiteet. Sitä kävellään, kunnes tulee poikittainen palkki eteen. Palkkiin alaosaan on leikattu ahdas reikä. Ryömin toiselle puolelle, jossa kulkusilta ja kaiteet jatkuvat, kunnes tulee seuraava palkki. Lopulta pääsee valonheittimen luo. Sitä varten kattoon on tehty reikä, joka mahdollistaa valonheittimen suuntausta noin kymmenen asteen verran, kun tarve on yli 50 astetta. Eipä se mitään, koska ei sieltä pysty näkemään mihin valoa suuntaa.

Suunnitelmassa on tila, joka on tarkoitettu teatteriesityksiin, konsertteihin, elokuviin ja tanssiesityksiin. Tarkoituksena on hankkia nouseva katsomo ja katto täyteen valokalustoa. Kysyin, että kuinka on ajateltu näkyvyys ja esitysten mahdollistaminen näyttämöllä, kun huonekorkeus on 3 m? Ymmärrettiin suuri virhe, joka oli toteutumassa. Ratkaisuna poistettiin seuraavan kerroksen tila, jolloin tilasta saatiin kuusi metriä korkea, vaikka toiminnalle tärkeitä neliöitä menetettiin. Kaupungin johtava virkamies kuittasi kokonaisuutta: "Kyllä minä tilan mataluuden tiesin, mutta ajattelin, ettei tulisi niin paljon käyttöä tilalle".

Joudun seuraamaan kokous kokouksen jälkeen uusia sisällön valtavaikuttajia. Power Point-kalvojen kouluttamat "talousihmeet" kasvattavat asemansa tärkeyttä. Ilman heitä emme tulisi toimeen. He kouluttivat meitä uuden ja uljaan "taloutta taiteeseen" ajattelutapaan. Excel-taulukon viivan alle pitää saada jäämään enemmän. Kasvua vaikka lainarahalla!

Kun näin ei tapahdu, he pystyvät asemansa turvin painamaan talouden paniikkinappulaa. Ei ollut sellaista kalvoa vastustajilla, jolla tähän olisi vastannut! Näin raha sai valtaansa esitystaiteen pikkusormen ja myöhemmin se yritti nielaista koko sielun.

Halpuuttamalla laatua, synnytetään vaaratonta ja mautonta keskivertoista, josta tulee uusi normaali hyvä.

RAATTEENTIE VELVOITTAA

90-luvulla luovuuteni ja ammattitaitoni saivat tilaa ja tilausta. Tämä jatkui ja voimistui 2000-luvulla. Elämästä oli muodostunut jatkuva luovuuden tila. Työ toisen perään piti liikkeessä. Luovuus oli kuin huume, jota en voi vastustaa. Siinä keskiyön väsymyksen oppii ylittämään, kun saa kehon tuottamaan tarvittavat "aineet". Työpäivät voivat venyä yli 24 tuntisiksi. Nukkumisen taito palautti takaisin elämään.

Vapaa-aikana oli aikaa hyvä tehdä jokin mielenkiintoinen projekti ystävien kanssa.

Työmäärien kasvu ei tuntunut olevan esteenä, vaikka töiden vaatimustaso oli kovempi kuin aiemmin. Työt suurenivat, vastuut kasvoivat, valo-osaston henkilöiden määrä kasvoi yli kymmeneen ja tuotannoissa olevien määrä kasvoi. Nuori mies, joka kiehui Vanhalla, oli taakse jäänyttä elämää. Ilmassa oli monta raskasta palloa yhtä aikaan.

Tiedostamattani tingin lepojaksoista, henkisistä siirtymistä, suunnittelusta ja ajastani elää. Elämä muuttui kiikkerällä veneellä soutamiseksi. Usko omiin kykyihini ylläpiti harhaista oloa. Työviikot olivat normaalisti yli 60-tuntisia, parhaimmillaan 80 tuntia meni rikki ja kuukaudessa 300 tuntia.

Yhteistyö perustuu luottamukseen, kunnioitukseen ja kommunikointiin. Ihmiskemioiden kohdatessa muodostuu työpari tai ryhmä, joka pystyy tuottamaan mielenkiintoisia töitä vuodesta toiseen. Jossain vaiheessa voi suunta muuttua, jolloin herkkyydellä vaalittu ja ylläpidetty työyhteisö hajoaa vaihtoehtoisesti nopealla ja riitaisalla erolla tai hitaan kiduttavalla etääntymisellä.

Kiireinen tekee nopeita ratkaisuja ja uskoo tulokseen.
Apua pyytävä alistuu hyväksymään avun, jonka saa.
Taiteessa liialliset kompromissit eivät ole ratkaisu, tekeminen ei saisi olla olosuhteille liian alisteinen.
Hiljainen hyväksyntä on taiteen vihollinen.
Kun syntyy katseita, huokauksia sekä ymmärtämistä, ollaan pulassa. Tekijät elävät jatkuvassa olemisen kierteessä.

Asemastani sekä ammattilaisuudestani tuli myös rasite taiteen tekemisessäni. Kun kehityin ammatissani, perusosaaminen oli helppoa. Kuitenkin pystyin näkemään mihin voisikaan edetä, sillä jokaisen työn haluaisi ylittävän aikaisemmat. Vauhdin kiihtyessä lisääntyivät epäonnistumisien mahdollisuudet, ja niitä tapahtui.

Virheitä tilastollisesti vähän. Toteaa kiireinen.

Aikatauluni kiristyi määrittämään kaiken, samalla korttitaloni huojui, terveyteen tuli säröjä. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut välittömästi.

Vuosia kului ja velkataakka kasvoi. Töissä pienikin onnistuminen kasvoi mielessä suureksi ja kuittasi tekemisen hinnan. Ihmismielen perspektiivi kapenee ja taiteen synnyttäminen väistyy rutiinitekemisen tieltä. Kokonaistilanne aiheutti surua ja huolta kun sokeuduin omille tuntemuksilleni ja periaatteilleni. Kallisarvoisin katoaa.

Aika ei veny.

Ei aina ole kyse rahasta. Voi "ajautua" projektiin tottumuksesta, ystävän pyynnöstä, vahingossa, on sopiva aikarako tai lupaukset taiteellisesta tavoitteesta ovat lupaus paratiisista.

Miksi menin tuohon mukaan?". Enkö ikinä opi?

PIENI MUSTAKANTINEN KIRJA