II-NÄYTÖS: VARJOJEN MAA VIE ETEENPÄIN

1980 - 

kuva © Lesley Leslie-Spinks

1. kohtaus: Perhe
PERHEEN TAITEILIJAT

Kiihkeän elämisen aikana ei ollut erikseen vapaa-aikaa ja työaikaa, oli vain yhteistä tuottamisen ja luomisen aikaa. Työllä eikä elämällä ollut hintaa. Kaikkeen lähdettiin mukaan. Ei ollut vaihtoehtoja; en osaa, en tunne alaa, ei ole aikaa. 

  Olin jonkin aikaa ilman asuntoa. Yleensä löytyi jostain paikka, lyhyt taikka pidempiaikainen, johon majoituin. Vähäinen omaisuus oli Vanhalla varastoituna.

Elämä eteni virran viedessä mukanaan intuitioiden kannustamana. Kun 80-luku alkoi, olin tullut uuteen tienhaaraan. Toinen tie olisi jatkunut Vanhan viitoittamana ja toisen reitin viitoitti näyttämötaide. Vanhan tie oli melkein loppuun kuljettu. Näyttämötaide kiihotti mieltä enemmän, joten käännös sinne ja täysillä eteenpäin.

Uusia taiteilijoita tuli elämääni. Joukkomme hengitti samaa ilmaa ja puhalsi yhteiseen liekkiin. Teimme yhdessä mahdollista ja mahdotonta ja huolehdimme toisistamme. Vaikka jokaisella meistä oli enemmän tai vähemmän olemassa oleva oma arki, teki tiivis henkinen yhteenkuuluvuus meistä perheen.

Perhe kykeni laajenemaan vuosien saatossa, kun ystävän ystäviä tuli mukaan. Se kasvoi ja supistui uusien tulemisesta ja menemisistä, mutta perusmafiosot ylläpitivät perheen henkeä. Ja näin elämä eteni ilman huolta tulevaisuudesta, luovuudessa ja ilman rajoja. Oli monenlaisten kokemusten ja haasteiden polkuja, ja vaikka kaikki polut eivät vieneet perille, ne loivat uskoa tekemiseem me. Emme pysähtyneet. Oli perheen keikat ja "työkeikat". Olimme paljon esillä ja teimme paljon. Sen seurauksena tuli työtarjouksia, joilla turvasimme taloutemme. Luomamme turvallisuus, jonka varassa elimme, oli ohuen langan varassa. Se lanka vaati herkkyyttä ja luottamusta. Perhe kesti syrjähypyt ulkopuolisiin töihin, kunhan ne eivät uhanneet olemassaoloamme. Joskus tauot yhteisistä töistä toimivat hengenpelastajina.

Monet 70- ja 80-luvun perheen jäsenet ovat säilyneet elämässäni kaikki nämä vuodet. Olemme kulkeneet eri reittejä, ja etäisyyttä on syntynyt. Aika ajoin kuitenkin vielä työskentelemme yhdessä. Yhteys ja ymmärrys toiseen säilyy myrskyjenkin läpi. Monet toveruudet ja yhteiset seikkailut loivat pitkään kestäviä suhteita ja yhteistä historiaa noina tärkeinä vuosina. Alussa teimme yhdessä enemmän, toisia kohtasin kerran vuodessa, jos sitäkään. Jonkun kanssa tuli viidenkin vuoden tauko, ja taas löysimme toisemme. Tämä on vuosikymmeniä kestävää rakkautta. Luonnollisesti aika voi kuljettaa eri suuntiin, eikä jäljelle jää tarpeeksi yhteistä pintaa.

Voimakkaimmat tunteet, saavutukset ja vuosien yhteistyöt olen tehnyt Ida-Lotan, Ullan, Evan ja Åsan kanssa. Heidän lämpönsä, luottamuksensa ja vaikutuksensa minuun, panoksensa taiteelliseen kehitykseeni ja ratkaisuihin on ollut myrskyjen läpi kestävää. Yli 40 yhteistä työtä 40 vuoden aikana heidän kanssaan.

Tärkeään joukkoon kuuluvat myös työrakkaat, joiden kanssa on vuosikymmenien aikana tullut tehtyä kaikenlaista, Markku Piri, Tytti Oittinen, Tarja Ervasti ja Jotaarkka Pennanen.

ULLA KOIVISTO
Nähtyäni Ulla Koiviston koreografian, keskustelimme aiheesta "olisi varmaan käyttöä valosuunnittelijalle". Ja näin minulle tuli seuraavaan produktioon kiinnitys. Minulle tämä oli uusi suunta ja ilmaisun tyylilaji, ja samalla kotoinen paikka. Ullan tapa työskennellä, tavoitteet ja voimakas liikekieli antoivat minulle mahdollisuuden, ja tilaa luoda jotain, mitä olin aina halunnut tehdä.

"Vaikka kuinka monta yötä - sitten" syntyi vuonna 1980. Suunnittelin ja toteutin siihen valo- ja äänimaailmat. Esitys oli tanssiteatteri Rollon tuotantoa ja se esitettiin Raken juhlasalissa Bulevardin ja Mannerheimintien kulmassa olevassa rakennuksessa. Tästä teoksesta alkoi yhteistyö, joka jatkui pitkään, vaikka välivuosiakin oli.

Rahaa ei ollut ostoksiin, ja musiikkikosteen tekemiseen ei ollut tarpeeksi nauhurin nauhaa. Työn edetessä esityskopioon tarvittava määrä leikattiin master-nauhan jo työstetystä osasta. Niinpä alkuperäistä materiaalia ei voitu enää muuttaa.

Ullan kanssa teimme produktiota Helsingissä, jossa niitä esitettiin ensi-illan lisäksi muutaman kerran. Näiden esitysten lisäksi produktiot vierailivat Tukholmassa tai Kööpenhaminassa. Pidimme Ullan kanssa yhdessä kursseja teemasta "valo ja liike", jotka oli lähinnä suunnattu tanssijoille. Kurssit olivat muutaman päivän pituisia ja opetuspaikkoina Helsingin lisäksi olivat Tukholma ja Kööpenhamina. 80-luvun alkupuolen jälkeen olemme tehneet yhdessä töitä satunnaisesti aina 2000-luvun alkuun.

Samaan piiriin Ullan kanssa kuului Toni Edelmann. Niinpä Ulla, Toni ja minä toteutimme monien esityksien lisäksi konsertteja ja kokeellisia esityksiä. 

EVA LUNDQVIST
Luultavasti urani tärkein kohtaaminen oli, kun tapasin Ullan ystävän Eva Lundqvistin. Olimme Ullan kanssa Kööpenhaminassa tanssifestivaalilla kurssittamassa tanssijoita. Menimme katsomaan Vindhäxor-tanssiryhmän esityksen.

Se oli väsyttävää katsottavaa, taisin nukkua läpi esityksen.

Vuosi oli 1981. Samana vuonna myöhemmin Vindhäxor tuli esiintymään Vanhalle Toukokuume tapahtumaan. Tein esitykseen valot.

Ullalla oli vaikeuksia Hesarin tanssikriitikon kanssa. Tämä oli päättänyt, ettei Ullan pidä esiintyä, eikä hänen ystäviensäkään. Koska emme halunneet Vindhäxor-ryhmälle haukkuja, lipunmyyjälle ilmoitettiin, ettei Hesarin kriitikko saa tulla katsomaan esitystä, jollei osta lippua. Lehdistölippu annettaisiin ammattitaitoisemmalle kriitikolle.

Esityksen jälkeen Eva kysyi minulta mahdollisesta kiinnostuksesta yhteistyöhön. Pyysin ilmoittamaan, milloin on seuraava esitys, niin tulen katsomaan.

Ja kohtalo puuttui asiaan. Olimme keskustelleet Evan kanssa siitä, että tulisin ensi-iltaan Moderna museetiin keskiviikkona, 24 helmikuuta 1982. Sunnuntaina Eva soitti ja kertoi valosuunnittelijansa joutuneen sairaalaan, ja että saisin lisätietoa maanantaina. Tiistaina sovittiin, että tulen keskiviikkona aamulla aikaisemmin kuin olin suunnitellut. Niinpä lensin Tukholmaan aamukoneella ja menin suoraan museolle. Läpimeno oli kello 15 ja ensi-ilta kello 19. Tällöin syntynyttä valaistusta ei muutettu seuraavan kahden vuoden aikana, kun teosta esitettiin.

Fjärran från Kaukasus oli alun perin sooloesitys. Ensi-ilta oli yhdessä Moderna Museetin isoista saleista ja esityksiä oli neljänä iltana. Eva, joka ei ollut koskaan "tarvinnut" valoja, katsoi harjoituksesta tekemiäni piirustuksia ja hyväksyi ne.

Esitys oli poikkeuksellinen, mutta samalla sen aikaista valotyöskentelyäni puhtaimmillaan. Päävaloina toimivat ylhäältä alas valkoiseen tanssimattoon suunnatut päävärit, jotka lipuivat yhdestä perusväristä toiseen päättyen perussiniseen loppuun. Värit loivat muuttuvan tilan, jossa esitys tapahtui. 

KOTI GLASHUSETISSA
Oleellista taiteelliselle kehitykselle oli oma työskentelytila. Vindhäxor löysi itselleen tilan talvella 1982. Glashusetissa olivat sijainneet lasiyrityksen entiset tuotanto- ja toimistotilat. Aluksi purimme kiinteistön vanhoja rakenteita ja järjestimme tilan harjoituksille ja toimistolle. Tanssilattia saatiin rakennettua seuraavana vuonna, mutta muuten kaikki oli hyvin alkeellista. Glashuset tarjosi pysyvät turvalliset olosuhteet, jossa esitykset harjoiteltiin ja toteutettiin. Vaikka olin harjoituksissa vähemmän aikaa kuin tyypillisesti teatteriharjoituksissa Suomessa, oli työskentelyvaihe valojen kanssa pidempi ja helpompaa. Valokalusto oli käytettävissä aina kun halusin. Oma talo mahdollisti tanssiopetuksen läpi kauden sekä vierailuesitykset ja konsertit. 

kuva © Lesley Leslie-Spinks

Kun tilaan valmistui lattia, syntyi teos Öar talvella 1984. Meillä oli katsomokin. Teatteritila oli entinen katettu lastausalue, joten se ei ollut kovin lämmin. Ovi oli kippiovi, josta mahtui ajamaan sisään kuorma-autolla. Kulkuovi oli siinä oleva pienempi ovi, ja se toimi yleisön sisääntulona. Sisäpihalla ei ollut lämmitystä, joten kolme työmaalämpöpuhallinta oli antamassa lämpöä aina esityksen alkuun asti.

Glashuset mahdollisti tanssiryhmän työskentelyn pitkäjännitteisesti. Vuodessa tehtiin yksi teos, jota esitettiin viitenä iltana viikossa useamman kuukauden ajan, minkä jälkeen mentiin kiertueelle Euroopan tanssifestivaaleille.

Talon hallinta aiheutti taloudellisen taakan. Se keveni, kun ruotsalainen mesenaatti osti kiinteistön ja rahoitti remontin. Saimme samalla kertaa yleisölämpiön, esitystilan, valoille ripustusputkiston, harjoitusstudiot, pukuhuoneet, saunan ja toimiston. Hän myös avusti valaistusjärjestelmän rahoituksessa. Talo toimi tanssikeskuksena 1983-1992. 

Seuraavana vuonna teos laajeni niin, että tanssiryhmä kokonaisuudessaan tuli mukaan soolon jälkeen. Tämä aiheutti minulle ongelmaa valokerronnan kaaren kanssa, koska soolon valot olivat olleet "täydelliset". Esitys kiersi pitkään Euroopassa ja muutamalla esityksellä USA:ssakin.

Kohtaamisesta syntyi Eva Lundqvistin kanssa tiivis ja luova yhteistyö. Työskentely Vindhäxor tanssiryhmän kanssa oli kantava ja valosuunnitteluani eteenpäin vievä voima aina 2000-luvun alkupuolelle saakka. Tämän kohtaamisen myötä sain taiteellisesti tärkeimmän ja pisimpään jatkuneen suhteen, joka teki valoilmaisuni kehittämisen mahdolliseksi. Teimme produktioita yhdessä 17 kappaletta, aina 2005 asti. Viimeisin yhteistyö oli Vindhäxor-ryhmän 40-vuotis-juhlanäyttely 2018. 

ÅSA SIMMA
Ida-Lotta Backman vei minut saamelaiskulttuurin piiriin. Talvella 1987 matkustin junalla Rovaniemelle ja sieltä Eskelisen bussilla koko päivän, kunnes saavuin Karesuvantoon ja sieltä Ruotsin puolelle Karesuandoon pieneen kunnan juhlasaliin. Minulle oli hankittu työkalupakki, jossa uudet työkalut olivat siistissä järjestyksessä. Teatteriryhmän vetäjät olivat saamelainen näyttelijä ja laulajajoikaaja Åsa Simma ja Norman Charles, irokeesi-intiaani, näyttelijä ja naamiontekijä. Paikalla olivat myös Marita Liulia lavastajana ja Ida-Lotta Backman ohjaajana. Ensi-ilta olisi Kiirunassa, ja sitten esitys tulisi kiertämään Saamenmaata.

Tähän ensimmäiseen työhön tarvittiin kaapeleita ja sähkö-tarvikkeita. Niitä haettiin 50 km päästä kaupasta, jonka varmaan ostinkin tyhjäksi. Harjoitukset olivat Karesuandossa, välillä käytiin Suomen puolella Milin majassa oluella, joskus ajettiin 160 km Kilpisjärven hotellille syömään.

Tuotannot kertoivat saamelaiskulttuuriin ja kansaan tai ihmisiin liittyviä kohtaloita. Esityksiin kerättiin tarpeisto ja muu materiaali luonnosta, ja ensi-illat olivat täydenkuun aikaan. Produktioissa oli tekijöinä eri alkuperäiskansojen edustajia. Apuvoimia tuli milloin Tanskasta, Grönlannista, Englannista, ja aina Japanin alkuperäiskansojen parista asti. Karesuando aloitti yhteisen polun, jota olemme Åsan kanssa kulkeneet pitkään. Viimeisin yhteistyö on vuodelta 2017 Kiirunassa saamelaisteatterissa, jonka taiteellinen johtaja Åsa nykyään on.

Itsetutkiskelun aika tuli myöhemmin, kun työskentelin saamelaiskulttuurin parissa ja suunnittelin sähköverkkoyhtiölle pylväsvalaistusta. Harvoin olen tehnyt vastapuolille töitä samanaikaisesti.

Matka alkaa kohti Norjan vuoristoa, jossa vietimme suunnittelujakson. Ylös vuorelle ja kävely porojen kevätlaitumien alueelle. Matka saamelaisten asumispaikalle kesti kuusi tuntia. Kaksi tuntia ylös ja neljä tuntia ylhäällä tasangoilla kävelyä, kunnes tulimme perille.