SUKKULOINTIA . . .

Tapahtumat ja kehitys liukuivat limittäin ja sykleinä, ja olivat toisiinsa sidoksissa. Vauhti kiihtyi, eikä perässä pysynyt. Tekemiset vyöryivät lumipalloina rinnettä alas. Olin jättänyt Teatterikoulun taakseni. Alkoi jakso, joka vei minut suorastaan heittämällä aina 90-luvulle. Minulla oli kolme lyhyttä vakituista työsuhdetta 80-luvulla, mutta muuten työskentelin freelancerina. Työt olivat enimmäkseen tanssin parissa, mutta vuosikymmenen loppupuolella alkoivat myös isojen näyttämöiden keikat.

Kehitystäni veivät eteenpäin nykytanssi ja poikkeukselliset esitystaiteen tuotannot. Valoissa matkani eteni värien käytön ja suuntien tarkentumisena ja kehityksenä. Vuosi vuodelta oma kädenjälki voimistui ja kehittyi ja silloin syntyivät myös ensimmäiset tilateokset. Tarja Ervastin ja Marita Liulian kanssa teimme kymmenkunta tilateosta, joissa minun roolini oli olla äänisuunnittelija ja säveltäjä. Omana työnäni syntyi valotilateos Long Run Vanhalle 1986.

Valon ja valaistuksen merkitys kasvoi monilla kulttuurin aloilla, ja valosuunnittelua kaivattiin myös isoille näyttämöille. Valoteoksiakin kaivattiin, mutta kustannukset kyllä hillitsivät niiden tilauksia. Valotaide on pirun kallista välineurheilua.

Koulutuksen tarve oli jatkuva puheenaihe. Kaikki ymmärsivät, että alalle tarvitaan muutosta ja muutos syntyisi osin koulutuksen kautta. Koska halutaan parempaa visualisointia, tarvitaan koulutusta ja perehtymistä sekä taiteen että teatterin tekemiseen. Keskusteluja käytiin vuosien aikana monella tasolla ja vilkkaasti. Keskustelua oli myös siitä, pitäisikö koulutus suunnata alalla oleville vai "pystymetsästä" tuleville. Alalla vallitseva asenteellisuus ja perinteiset työskentelytavat koettiin ongelmallisiksi. Osallistuin Teatterikorkeakouluun perustettuun työryhmään, joka suunnitteli tulevaa valo- ja äänisuunnittelijoiden koulutusta. Työryhmämme oli luomassa edistyksellistä koulutusta, jota muualla ei ollut ja saimme vuosien aikana luotua rungon, jossa taide oli tekniikan edellä.

Keskustelua käytiin siitä, ovatko valo- ja äänisuunnittelija kaksi eri ammattia. Myös nimikkeet tarkastettiin kielitoimistosta, ovatko valosuunnittelija ja äänisuunnittelija suomen kieltä. Hieman taisi painaa sähköasentajan haamu kaapissa.

. . . KEMISSÄ

Salka Valka (13.02.1986) Kemin kaupunginteatterissa oli merkittävä monellakin tavalla. Olin jo monta vuotta taistellut oikeuksista, palkasta ja valo- ja äänisuunnittelijoiden olemassaolosta. Kemissä sain talouspäällikön ahtaalle, kun hän ei tiennyt kuinka pakolla vierailulle tulevan "valomiehen" saisi halvalla. Sopimusteksti on omassa kategoriassaan huvittavaa, joskaan se ei ollut työsopimushistoriani pohjanoteeraus. Itse työryhmän kanssa ei ollut vaikeuksia.

Sivuvaloja olin tanssissa käyttänyt jo pitkään, mutta teatterissa se oli vielä uutta. Otin sivuvalot käyttöön varhain, jotta näyttelijät tottuisivat häikäiseviin valoihin sekä oppisivat olemaan luomatta varjoa vastanäyttelijän kasvoille.

Kuvan rakentamisen ehtona oli, että Matti Saarnion lavastus antaisi tilaa sivuvaloille. Tämä ja pintojen värit määriteltiin valo-kokeiluilla yhteistyössä hänen kanssaan. Valosuunnittelija oli tuolloin työryhmässä niin arvostettu, että sain läpimenon vain valojen valokuvaamista varten.

Saatana saapuu Moskovaan, Kemin kaupunginteatteri 1988

…OULUSSA

Kapellimestari Ari Angervo oli innostunut käyttämään valosuunnittelijoita visualisoimaan klassisen musiikin konsertteja. Maineeni oli kantautunut hänen korviinsa ja sain tilaustyön Ouluun Madetoja saliin. Kyseessä oli visualisointi Béla Bartókin Herttua Siniparran linna oopperakonserttiin. Partituuriin oli säveltäjä kirjoittanut valomerkinnät, mutta niitä en seurannut. Teoksen valot eivät pyrkineet kuvittamaan tarinaa vaan olivat oma itsenäinen abstrakti teoksensa löyhällä siteellä musiikkiin. Elementteinä olivat värien, muotojen ja valon liike. Toteutuspaikkana sali oli valontekijälle kaikkien työsuojelulakien vastainen eikä arkkitehtuurikaan ollut työlleni myötämielinen.

…AJATUKSISSA

"En valinnut valoa taikka ääntä ammatikseni, Ne valitsivat minut"
"Hyvinä päivinä laitteet tottelevat minua"
"Tänä vuonna tikkaat pettivät minut"

Siirto esitys Helsingissä 1984, Studio Julius

…MUOTIMAAILMASSA

Eksyin muotinäytösmaailmaan vuosikymmenen puolessa välissä. Merkittävin oli 1986 Succsess Story of Finland, joka oli Lenita Airiston käsikirjoittama, ohjaama ja tuottama. Valojen osuus kokonaisuudesta oli alle minuutin pituisia jaksoja. Muuten esitys oli kymmenien Kodak-karusellien, videotykkien ja äänien täyttämä nopeatempoinen esitys. Opin, kuinka nopeatempoinen esitys voi olla, ja kuinka vahva tuottajan pitää olla, kun lehdistö hiillostaa ennakkoon tai kuinka vahva valosuunnittelijan, kun valolaitteistosta lähes kaikki himmentimet menevät rikki juuri ennen läpimenoa lehdistölle. Ensi esitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä meni onneksi hyvin.

Tein muistaakseni kahdet tai kolmet muotishow'n valot. Viimeinen oli Finlandia-talolla ja täydellinen epäonnistuminen. Se myös todisti minulle, ettei ala ole minun maailmaani.

…VAUHDISSA

Vuonna 1982 minun piti mennä Kööpenhaminaan Festival of Foolsiin. Siellä minulla olisi kaksi ensi-iltaa. Teatteri Porquettas "Walse Macabre" 16.6. ja Ulla Koiviston koreografia Living Movement ryhmälle "Red Song" 18.6. Vielä kesäkuun 8 päivänä olin kuitenkin Tukholmassa, luultavasi Vindhäxor-ryhmän harjoituksissa, kun heti aamusta sain soiton ja menin auttamaan Moderna museetiin valojen rakentamisessa.
Samana aamuna paikalle saapui suoraan ruotsinlautalta Porquettasin vaaleanpunainen Kleinbus. Museon tuottajan hämmästys oli suuri, kun autossa eivät olleetkaan naisteatterin kuuluisuudet vaan lauttamatkan kokeneet valoihmiset Hämy ja Vinski. Vein heidät teatterisaliin, jossa he rojahtivat eturivin tuoleille ihmettelemään, että olisinko tulossa heidän mukaansa autolla Kööpenhaminaan. Minä sanoin, että kiinnostaisiko heitä auttaa rakentamaan esityksen tekniikkaa, jonka pitäisi olla valmis iltapäivällä illan esitystä varten. Ei kiinnostanut, sillä laitteitaan kokoava Laurie Andersson ei näyttämöllä sytyttänyt. Pojat lähtivät ajamaan kohti Kööpenhaminaa ja minä jäin valoja rakentamaan. Valot valmistuivat iltapäivän harjoituksiin. En nähnyt esitystä, sillä olin luvannut mennä Janin kanssa kaupungille sinä iltana.

…TUKHOLMASSA

80-luvulla autoin usein Moderna Museetissa esityksien toteutuksissa ja toimin myös suunnittelijana (Eva Lundqvist, Michael Laub, Marina Abramovic ja Ulay, Mary Fulkerson ja toteutin tanssiesityksiä ja konsertteja).

FRAGILISSIMO-esityksessä (9-10.11.1985) näyttämöllä oli pöytä ja kaksi tuolia. Esityksen aikana koira oli pöydän alla kaluamassa luuta. Pöydän äärellä istuvista Ulay poltti tupakan ja Marina joi lasillisen maitoa. Minun tehtäväni oli lopettaa esitys sammuttamalla valot sitten kun minusta tuntuu siltä. Esiintyjät tulevat pimeässä sisään ja minä sytytän valot. 15 minuuttia on kulunut ja kädet hikisenä olen valmis sammuttamaan, mutta maltoin. 45 minuutin kohdalla sammutin valot. Kuulemma liian aikaisin. Toiseen esitykseen sovittiin merkiksi viimeinen imaisu tupakasta ja savun puhallus. En vain nähnyt savua johtuen valoista, mutta esitys oli tarpeeksi pitkä. Hieno opetus rytmistä ja kestoista.

…MARKKU PIRIN MATKASSA 1986

New York here We come! Tekstiiliteatteri esitys Broadwaylla. Olin käynyt etukäteen teatterilla. Kaikki valoihin koskeminen oli kiellettyä. Valonheittimien kalvoja ei saanut vaihtaa, suuntausta muuttaa taikka edes irrottaa valonheitintä sähköistä. Tilanteet sain tallentaa olemassa olevien tilanteiden perään. Teos New Yorkiin harjoiteltiin tanssistudioilla, tarvittavat äänitykset tehtiin paikallisessa äänistudiossa. Esiintyjinä olivat paikallisten lisäksi Ida-Lotta Backman sekä Riikka Rantanen.

Ensi-illassa ja ainoassa esityksessä tupa oli täynnä. Näyttämöllä olevaa lavastustakaan ei saanut muuttaa, niinpä kaikki tapahtui antiikin Rooman maisemissa. Aitoamerikkalaisessa valaistuksessa luotiin illuusio hämmentämään tapahtumarikasta esitystä.

IDENTITEETTI VOIMISTUU

Valosuunnittelussani vahvistui tilan ja ajan synnyttäminen.

Huipputekemisen aika korostui 80-luvulta 90-luvun alkupuolelle. Nuo vuodet olivat intensiivisyytensä ja uuden luomisen vuoksi merkittäviä omassa kehityksessäni. Sain tilaa työtavalleni olla osana esitystä yhtenä esiintyjänä. Minulla oli tilaa työskennellä omien visioitteni kanssa. Sain kokeilla ja improvisoida, kunhan olin tilanteelle herkkänä. Sain onnellisena ja onnekkaana työskennellä hyvien ihmisten kanssa. Suunnittelijan sivureittejäkin tuli tehtyä. Kaikki ei ollut aina niin onnistunutta.

Improvisaatio harjoituksissa oli tärkeää lopputuloksen etsimisen ja valoherkkyyden kannalta. Siitä tuli myös tärkeä elementti valojen ajamisessa. Jokainen esitys on erilainen, miksi siis valojen pitäisi olla staattiset?

Koska 70-luku ja 80-luvun alku olivat ammattitaidon opettelua, olivat 80-luvun loppuosa ja 90-luku sen hiomista. Sitä joutuu erilaisiin produktioihin. Taiteelliset tavoitteet poikkesivat toisistaan. Joskus tavoite oli korkealla, mutta ehkä katosi ennen ensi-iltaa. Joskus ei ollut selkeää taiteellista tavoitetta, mutta ensi-ilta oli poikkeuksellisen hyvä. Yleensä työryhmien kemiat toimivat. Ilmeisesti maine piti huolen, ettei ihan kuka tahansa pyytänyt keikalle, paitsi jos oli Hesarin sivuilla kehuttu juuri edellisenä päivänä…

Kokemus opetti, ettei jokainen työ ole saman arvoinen. On myös töitä töiden takia, ja niillä turvataan taloudellinen asema ja "rahattomien" projektien tekeminen. Tämä ei tarkoita panostuksen määrän alenemista, sillä taiteelliset ambitiot on hyvä käyttää täysillä siellä, missä niille on tilaa ja tilaus. Teatterityöt jatkuivat ja näyttämöiden koko suureni. Konsultoinnit teatteritaloihin lisääntyivät. Valosuunnittelulla oli tilaus ja tilaa.

Valosuunnittelu ei voi olla kokonaisuutta parempi, koska silloin se on epäonnistunut.

Tanssivaloissani väri tuli aina ylhäältä ja näkyvyys tehtiin sivuvaloilla. Väri oli tilaa, ja sivuvalot olivat näkyvyyttä. Kun vertaan kolmea 80-luvun työtä: Evan Fjärran från Kaukasus, Ullan Sanaton syrjähyppy ja Cassandra, niissä kaikissa oli sama periaate. Sivuvalot loivat näkyvyyden liikkeelle ja väri oli tilallinen ja rytmittävä elementti. Valaistus synty harjoituksien myötä, siitä tuntemuksesta, joka minulla syntyy liikkeeseen, tanssijoiden synnyttämään energiaan ja sen suuntaan. Ne ohjasivat siihen, että teemme yhdessä tätä esitystä, jolla kosketamme katsojaa.

Evan koreografioissa teos syntyy liikkeestä, tanssijoiden energiasta, ajasta ja tilan käytöstä. Tunnelma syntyy katsojassa teoksen dynamiikan myötä.

Kentällä kohdattiin myös ongelmia. Valosuunnittelun aseman nousun myötä syntyi ylilyöntejä, mutta kohtuullisessa ajassa kuitenkin alalla opittiin ymmärtämään oma asema eri taidemuotojen tavoitteissa ja toteutuksissa. Näyttämötaiteen valosuunnittelija ei ole ensisijaisesti valotaiteilija, vaan työskentelee kollektiivisesti ja tasapainotellen halutun sisällön välittämiseksi. Valotaiteilija tekee valoteoksia pääelementtinään valo. Nämä kaksi ammattikuntaa on mahdollista yhdistää yhdessä teoksessa, mutta sen pitää tapahtua harkiten ja perustellusti.

Valaistus koettiin monesti välttämättömänä pahana. Valosuunnittelua ei ikään kuin ollut olemassa, vaan työnkuva aikajaoin palasi käsitteeseen "valojen rakentamista ja ajamista". Asenteiden ja vanhan tavan seurauksena valojen rakentamiseen varattu näyttämöaika oli liian lyhyt suhteessa vaatimuksiin. Teknisellä tasolla oli taistelua välineiden määrän ja ominaisuuksien kanssa, taiteellisella tasolla taistelua suunnittelijan asemasta muiden rinnalla. Asenteet ja arvostus tai sen puute ovat yhä syvällä teatterin rakenteissa.

Kun perusratkaisu ja kuvan perustan rakentaminen rutinoituivat, pystyin hyödyntämään vapautunutta aikaa ja voimia muun ilmaisun kehittämiseen. Monet töistä olivat kuin laboratorio. Värien käyttö muuttuu, herkistyy ja tarkentuu vuosien matkalla. Ilmaisussa valon suunta oli menettämässä merkitystään. Tilan rakentajaksi tuli väri. Samalla värien määrä esityksissä lisääntyi ja väripaletti monipuolistui välillä yllättäviin suuntiin. Varsinkin tanssissa valojeni rytmiikka pyrki olemaan edelleen vapaa seuraten liikkeen ja tunnelman muutoksia. Yhä selvemmin valo loi ajan ja tilan muutoksia.

KEIKAT USA 1984 JA 1985

Kun kulttuuri kiinnostaa, se saa ruotsalaisen tanssiryhmän loppuunmyydyn esityksen aikaiseksi viidakkorummulla ja puhelinsoitoilla.

St. Mark's kirkko eksotiikallaan hurmasi meidät, vaikka se oli esitystilana pohjoismaisen mittapuun mukaan aika onneton. Se sopi myös Fjärran från Kaukasus esitykseen. Kirkon valotekninen varustus oli riittävä, mutta äänentoistoa ei ollut. Se jouduttiin vuokraamaan kohinoineen ja häiriöäänineen.

Kun palasimme 1985 tiesin mitä odottaa. Yritin ennakkoon saada varattua paremmat äänilaitteet siinä onnistumatta. Meni aikansa ennekuin ymmärsin, että tämä maa, jonka laitteita Euroopassa ihannoidaan taitaa tuoda ne kaikki Eurooppaan, sillä ainakaan vuokrausfirmoilta en saanut sitä laatua mitä halusin. Joten vuokrasin samalta firmalta samanlaatuiset kaiuttimet ja vahvistimet kuin edellisellä kerralla. Varmistaakseni häiriöttömän äänentoiston, otin mukaani kolme C-kasettisoitinta ja pienen muovisen mikserin. Se oli sellainen 100 markan 9v-patterilla toimiva neljän nupin ihme. Mutta eipä kohissut taikka naksunut.

Valokalusto oli paikallisen standardin mukaisesti onnetonta, mutta kyllä niillä sai toteutettua suhteellisen hyvin, jopa jotkut tarkat muodot. Amerikkalaisessa valaistuksessa määrä tuli ennen laatua. Valolla tavoiteltiin muita arvoja kuin pohjoismainen draamapohjainen valaiseminen.

Samalla matkalla kävimme myös esiintymässä Washingtonissa tanssifestivaalissa, jossa jokainen ryhmä sai esittää noin 15 minuutin pituisen jakson teoksestaan. Kaikilla minuutit venyivät ja paras oli paikallinen ryhmä, joka veti täyden 45 minuutin esityksen.

Ensimmäisenä iltana äänentoisto ei toiminut kuin näyttämöllä ja betonibunkkerissa, joka oli tarkkaamo. Toisena päivänä valopöytä oli tyhjentynyt, joten kaikkien esitysten valojen uudelleen ohjelmointi viivytti esityksien alkua noin kaksi tuntia. Minulla ohjelmointiin meni vain 15 minuuttia, koska ajoin valot käsin.

kuva © Lesley Leslie-Spinks

ARKIRUTIINIT

Työni olivat olleet voimakasta värien räiskintää. Se oli ollut näyttävää ja poikkeuksellista. Vuosien aikana lisääntyi värinkäytön tarkkuus ja harmoninen kokonaisuus voimistui.

Jokaisella valonheittimellä ja värillä on funktio sekä tehtävä kokonaiskerronnassa.

Myös tapani sijoittaa valonheittimet selkeytyi. Kahden vuosikymmenen aikana kehitin toteutustavan "perusvaloille" eli valaistuksen elementeille. (takavalot, etuvalot, yläsivuvalot, sivuvalot, erikoisspotit), Toteutin perusvaloissa näyttämökoon mukaan skaalautuvaa formaattia, joka sopi työskentelytapaani paikasta ja teoksesta riippumatta. Lähes jokainen näyttämö oli samankaltainen matemaattinen yhtälö ja lähes jokaiseen teokseen tarvittiin tietyt perusasiat.

Valokalustot ovat ripustettu periaatteessa samojen sääntöjen mukaisesti suhteessa tilaan, ja peruskuvan rakentamisessa nuo elementit ovat kaiken perusta. Niiden lisäksi tarvittiin teoskohtaiset valonheittimet. Ne edustavat kuitenkin lopputuloksessa vain parinkymmenen prosentin määrää. Tämä työtapa nopeutti yhtä suunnittelun vaihetta. Tein jopa ohjelmoitavalle Casio-laskimelle basic-pohjaisen ohjelman "hyvät valot". Kun syötin näyttämön mitat ja käytettävissä olevan valokaluston määrän ja laadun, niin jonkin ajan kuluttua sain tiedot siitä, mikä olisi taloudellisin tapa toteuttaa väripesut ja sivuvalot sekä mahdollisen lisäkalustotarpeen.

Näyttämö on matemaattinen haaste siitä, kuinka se täytetään valokartioilla.

Aina 90-luvulle saakka uusien näyttämöiden suunnittelussa sijoitettiin 2/3-osaa valokalustosta katsomon puolelle ja 1/3 näyttämölle. Oikea tapa on juuri päinvastoin.

Suunnitteluun kuuluu suunnitella valojen ajaminen. Sekin kehittyi taiteellisten tavoitteiden mukana. Siinä on kyse nyansseista, sekunnin murto-osista, valojen ajajan läsnäolosta ja olemisesta yhtenä esiintyjänä, sen pitää perustua enemmän toimintaan kuin repliikki-iskuihin. Tämä tarkoitti valotilanteiden elävän esityskohtaisesti.

Vuosien saatossa suunnittelun painopiste painottui yhä enemmän harjoituksiin. Onnistuneissa tapauksissa valoille rakennettiin harjoitusten varhaisessa vaiheessa pohjat, joilla saatoin improvisoida harjoituksissa. Usein nämä improvisoinnit auttoivat luomaan lopulliset ratkaisut valoille, valotilanteille ja valojen ajamiselle. Tämä valojen oleminen elävänä harjoituksissa edesauttoi myös työryhmän muita jäseniä.

VALO NÄYTTÄMÖTAITEESSA

Näyttämötaiteen valosuunnittelija ei mielestäni sanan varsinaisessa merkityksessä ole valotaiteilija. Koen valotaiteilijan henkilöksi, joka tekee puhtaasti teoksia valolla. Nämä kaksi ammattikuntaa on mahdollista yhdistää ja hyödyntää yhdessä teoksessa, mutta sen pitää tapahtua perustellusti. Kohtuullisessa ajassa valosuunnittelijat oppivat ymmärtämään tavoitteet ja oman asemansa toteutuksessa. Toki erehdyin itsekin välillä luulemaan taiteeni olevan kaiken sisällön keskipisteessä. Näyttämötaiteessa työskennellään kollektiivisesti ja tasapainotellaan halutun sisällön välittämiseksi.

Kansan parissa valosuunnittelun huipulla oleva on valotaiteilija.

Työkohtaisesti valojen asema ja ilmaisuvoima voivat vaihdella. Valaistuksella voi olla merkittävä rooli kokonaisuudessa tai joskus jopa soolo tai pelkästään tilanteita tukeva tehtävä. Valo voi olla taidetta taiteen sisällä. Koska se ei kuitenkaan ole itsenäinen, vaan joutuu seuraamaan muita osa-alueita ja kokonaisuutta, se ei ole valotaidetta sanan varsinaisessa ja tinkimättömässä asetelmassa. Sama pätee kaikkiin näyttämötaiteen tekijöihin.

Pitkään uskoin, ettei minulla ole huolen päivää; koneet tottelevat minua. Järjestelmien monimutkaistuminen ja koneellistuminen oli kuitenkin viemässä voiton. Koneet ja koneistot pyrkivät yhä määrittelemään työtapaani ja alistamaan luovuuttani.

Opin paljon ja koin monenlaista 80-luvulla. Nämä kokemukset loivat perustan tulevien vuosien periaatteiksi.