ISOJEN TÖIDEN KANSSA
Kuten niin monet muutkin työtehtävät, kutsu kävi ja minä lähdin isojen näyttämöiden äärelle. "Eteneminen ammatissa" tuntui luontevalta. ISO maistuu maukkaammalta kuin pieni. Kuvittelin suurten näyttämöiden työt haastaviksi ja mahdollisuuksia sisältäviksi. Vaikeudet, joita laitosteattereiden isoilla näyttämöillä kohtasin, pääsivät yllättämään. Olin kuullut huhuja "laitoksista", mutta vasta kun itse törmäsin niihin, ne konkretisoituvat. Joitain näistä näyttämötaiteen kruununjalokivistä voisi verrata liukuhihnateurastamoihin.

Valoteknisesti kaikki skaalautui isommaksi. Tekniikan oppiminen vei hieman aikaa. Isojen mittakaavojen näyttämöillä ihmisten pienisieluisuus korostuu. Laitoksien työskentelyolosuhteet korostuvat taiteen vastaisina.

Yritin ja sopeuduin tilanteeseen. Valokerronnassani painopiste muuttui tilanteiden ajamisen herkkyyteen, joka olikin minulle viimeisiä tärkeitä jäljelle jääneitä työkaluja. Olinhan siirtynyt näyttämöille, joilla tärkeintä on näyttävyys ja ongelmaton toteutus. Valojen takia ei voida pysähtyä. Mittakaava ja visuaaliset tavoitteet olisivat vaatineet enemmän aikaa näyttämötyöskentelyyn. Erilaiset työtavat alistettiin tuotannon raameihin. Aina voi yrittää neuvotella, mutta harvoin siitä on hyötyä suuren koneiston rattaissa. Produktiot etenevät ja toimivat kuin junan vessa.

Taiteilijana oleminen väheni koko ajan. Siihen liittyvä ammattitaito purkautui siivilöitymällä muihin töihin. Eivät suurten näyttämöiden työt olleet minua varten, 200 ihmisen katsomo ja pieni näyttämö tuntuivat oikeammilta. Kunhan valot on suunnattu näyttämölle niin pärjään. Valotilanteiden rakentamisessa pyrin edelleen minimaaliseen kaluston käyttöön, mutta isoilla näyttämöillä sähköä paloi viikossa harjoitusten aikana yhtä paljon kuin pienessä kylässä vuoden aikana. Etäännyin yhä kauemmas nuoruuden ideologiasta. Ristiriitainen tilanne ei suinkaan ole jotain, jota ajattelee koko ajan, vaan se nakertaa jossain taustalla. Olin kaukana lähtökohdistani, mutta niin sisällä karkkikaupassa. Näin jälkeenpäin hirvittää.

Työyhteisöt, joissa olin elänyt ja elin vanhenivat kanssani. Toimin tutussa ja turvallisessa visuaalisuudessa. Olinhan sitä määrätietoisesti ylläpitänyt ja kehittänyt kymmeniä vuosia. Taiteen valinnat oli aikaisemmin tehty ja niiden suuntaan menty. 2000-luvulla matka jatkui suuntaa vain hieman muuttaen.

Näyttämötaide tuntui uuvuttavalta. Motivaatiota oli olemassa, vaikka samalla katsoin, kuin sivusta, ja ihmettelin omia tekemisiäni. Puheissani kuului väsymystä.

Sitä tuottaa vuosi toisensa perään, mitä kaikkea ehtiikään. Eteenpäin vievänä voimana ovat nuoruuden haaveet. Elämän myötä ne ovat hämärtyneet, mutta jokin niihin yhdistävä narunpätkä säilyy. En kokenut tietoisesti yhteiskunnassa jo aikaisemmin alkanutta muutosta. Kuitenkaan en voinut olla näkemättä, että kaikella on kaikkeen vaikutusta.

Kun yhdistää ikääntymiseni, liian tekemisen, vieraantumisen omista juuristani ja tavoitteistani sekä muutoksen taiteen tekemisen ympäristössä, ei ole ihme, että väsyin näyttämötaiteeseen. Olin "vanhan liiton miehiä", eivätkä oppini, työtapani ja ajatukseni olleet uuden maailman mukaisia. En kokenut suoranaisesti arvomaailmani luhistumista, mutta jossain syvällä motivaatio alkoi hiipua. Olen katoavaa kansanperinnettä?

Teatteripuolella hyvää kokemusta edustaa Anna Karenina, Lahden kaupunginteatterissa vuonna 2000, ohjaajana Jotaarkka Pennanen. Valo-osasto työskenteli luovasti ja yhteisen tavoitteen mukaan. Jopa ensi-ilta päivän aamuna kaiken ohjelmoinnin tuhouduttua, kaikki jaksoivat uskoa työhömme. Saimme kuin yhtenä "teatterin ihmeenä" kurottua päivän aikana kasaan valaistuksen ohjelmoinnin niin että ensi-ilta meni kuulemma paremmin kuin ääniosastolla. Esityksestä en muista mitään, saati valoista, sillä siinä oli oltu ja oltiin tiukoilla. Ihmettelin harjoituksissa jatkuvaa laulamista, kunnes esityksen kerrottiin olevan musikaali (mielestäni ooppera). Harvoin olen ollut niin epätietoinen sisällöstä harjoitusten alkuvaiheessa. Niskavuoren nuori emäntä (2003) ja Tatuoitu ruusu (2004) Tampereen Työväen Teatterissa, ohjaajana Jotaarkka Pennanen jäivät viimeisiksi isojen näyttämöiden töiksi. Olin tullut tieni päähän samalla tavalla kuin tanssiteosten kanssa. Ystävät ja työtoverit vanhenevat ja taidetta tehdään työnä toinen toistaan tukien. Koin etääntyväni näyttämötaiteen tekemisestä, jatkuvasta lipputulojen puolesta tuottamisesta. Annoin virran viedä mukanaan. Tulivatko työt ja veivät mukanaan vai etsiydyinkö niiden luo, se ei ole oleellista, vaan oleellista on oman luovuuden ruokkiminen. Piti löytää uusi tie.

Uusien aluevaltauksien kautta, löysin vaikuttamisen tien. Kaupunkisuunnittelussa pääsisin vaikuttamaan ihmisten arkeen. Osaamiseni olisi pienesti esillä, mutta vaikutus kestäisi pitkään. Jo ensi töissä, alkaen 90-luvulta, halusin luoda valolla kaupunkitilaa, joka on ihmisen mittakaavassa. Valotehojen alentaminen ja valojen "oikein" suuntaaminen sekä sijoittaminen lisäisivät tilallista avaruutta. Kaikki juontaa kokemuksiini Lapin maisemista. Avaruus, tähtitaivas, tila, hiljaisuus ja yhteys luontoon. Valaistus on näyttämötaiteen, dramaturgian, kuvataiteen, valotaiteen, valaistustyylien, välineen hallinnan, ja geometrian luomaa todellisuutta, joka koskettaa.
Kun katsojan vastaanottokyky heikkenee, ärsykkeen pitää olla voimakkaampi, jotta viesti menee perille.
Vain kirkkain ja kuuluvin erottuu joukosta.