2000 -
IV-NÄYTÖS: RAADOLLINEN 2000-LUKU
2. kohtaus: Pukumiehet ja -naiset
KAUPUNKITILAT
Seuraava askel oli kaupunkitilasuunnittelu, joka hiipi kalenteriini.
Aluksi kaikki oli vierasta. Ymmärrykseni valosta, sen kokemisesta, sen
luomasta tilasta ja mahdollisuuksista
ei tuottanut ongelmaa. Vastapuolen työtavat, normit ja ajattelu piti
oppia ensimmäiseksi. Sen jälkeen piti ymmärtää heidän tapansa
suunnitella ja
ajatella valaistusta. Se ei tuntunut sisältävän mitään ajatusta taikka
tyyliä, se oli asetukset täyttävä kartio valoa tarpeeksi korkealla.
Myös työskentelyn aikatauluttaminen yllätti. Se oli kärjistetysti
pukumiehet vastassaan entinen hippi.
2000-luvun alussa tekijöitä etsittiin kaikenlaisiin työryhmiin. Niinpä
pukumiehet ja -naiset saivat rinnalleen risupartoja ja ponnekkaita
naisia julistavine
t-paitoineen. En koskaan saanut itseäni sulatettua tuohon maailmaan
täydellisesti. Niinpä olin taiteilija roolissa, ja sitä kautta moni asia
osattiin "antaa
anteeksi". Se vapautti minun ajatteluni, mutta ei poistanut törmäyksiä.
Pukupiireissä ollaan muka-kohteliaita loppuun asti.
Pukupiireissä vaikutti sovinistinen maailma pyörittäen
työpaikkakiusaamista. Siellä lähettiin peniskuvia intranetin kautta
naiskollegoille, vaikka somea
ei ollut vielä edes kunnolla keksitty.
Työskentelyn suurimpia eroja olivat ajankäyttö ja panostus. Kun on
tottunut panostamaan ja olemaan laskematta tunteja, niin nyt oltiin
maailmassa, jossa tunnit lasketaan
ennakkoon ja ilman lisälaskutusta työt pysähtyvät. Usein myöskään
lopputuloksen laadulla ei ollut merkitystä, kunhan se täytti sopimuksen
ehdot rimaa hipoen.
Lennossa yritin opiskella valaistustekniikan perusteita julkistiloihin.
Ne sinänsä ovat selkeitä määritelmiä ja laskentakaavoja, mutten pystynyt
sisäistämään niitä, koska niiden sisältö ei merkinnyt minulle mitään
tärkeää. On vanhoja kaavoja ja määritelmiä,
joita ei ole tähän aikaan ja paikkaan suunniteltu. Koska suunnittelussa
pinnalla olivat pukukoodi sekä voittomarginaali niin törmäyksiä syntyi.
Päästäkseni ohi joistain asenteista opin pitämään pikkutakkia päälläni
jo varhaisessa vaiheessa. Muut säännöstö,
ajattelu- ja työtavat opin näkemään joidenkin vuosien aikana.
Virkamiehillä ja suunnittelijoille säädöksiä riitti ja niitä piti
noudattaa. Kenenkään tehtävä ei ole tarkistaa lopputuloksen
toimivuutta. Riittää kun suunnitelmissa on esitetty tavoite ja sen
toimivuus. Ja kun urakoitsijaa ei mikään tunnu häiritsevän, on kaikki
hyvin. Hyvä
velikään ei sano mitään.
Kiinnostus valosuunnitteluun kasvoi. Se saavutti myös "perinteisen"
valaistuksen. Perinteinen ajattelu oli muuttumassa, tämä innoitti
päättäjiä
ja tekijöitä hitaasti, mutta varmasti. Ei voi vastustaa uutta, jolleivat
kaikki vastusta.
No, aina ei ollut näin murheellista. Kuitenkin kesti vuosia, ennen kuin
itse opin asennoitumaan oikein ja suojaamaan itseäni, vaikka jääräpäinen
urputus
tuotti paremman lopputuloksen kuin hiljaa oleminen.
Valoja suunnittelevat ja asentavat eivät näe valoa, saati tilaa ja näiden merkitystä.
Jokainen projekti on yksi toisen joukossa. Ymmärrettävää. Rattaat ovat
raskaita pyörittää. Hankintalaki kiemuroissaan teki oman lisänsä.
Sen kanssa, kun oppi toimimaan, sai sen minkä halusi. Kyseessä oli
oikeanlainen taulukoiden täyttämistapa, jonka pohjalle oli luotu oikein
muotoiltu hankintaohjelma.
Ongelma, joka tuli vastaan, olivat jälleen kustannukset, joihin ei ollut
varauduttu. Johtajat kävivät maailmalla ihastelemassa ratkaisumalleja,
ja varsinkin isolla
rahalla toteutetut olivat jääneet mieleen matkamuistoina. Ja nyt
haluttiin samanlainen. Kun budjetiksi tarjotaan kymmenesosaa, niin ehkä
samantasoinen ratkaisu ei kuitenkaan
onnistu…
Valolla nähtiin arvoa, mutta ei tiedetty, kuinka sen voisi toteuttaa.
Mihin lokeroon se kuuluu? Taiteen tekeminen on aina yhtä mahdoton
taulukkoyhtälö.
Kaikkinensa tämä uusi aluevaltaus oli haasteita pullollaan. Uuden
työympäristön ja haasteiden ymmärtäminen, kokouksista selviäminen ja
uskottavuuden ylläpito sekoittivat päätä. Lopputuloksenkin olisi
täytettävä jollain tasolla asetut, joskus epärealistisetkin unelmat.
Prosessit olivat kokoonsa nähden pitkiä. Kokoustettiin tasavälein syystä
tai ilman. Tämä kuitenkin antoi minulle aikaa sulatella ja toisaalta
löytää taiteellisia ratkaisuja. Ja sovittaa ne budjettiin, jos sellaisen
oli saanut.
Vain minulla oli valon lopputuloksen tarkistamiseen sopivat mittauslaitteet.
Aiemmat kokemukset olivat jo kovettaneet ja opettaneet suhtautumaan
idiotismiin, ehkä osasin väistää paremmin. Myöskään kauniit korulauseet
projektista eivät todellisuudessa tarkoittaneet niiden toteuttamisen
tarvetta. En kuitenkaan milloinkaan ole oppinut, että lopputulos voi
olla sitä, mikä tästä
syntyy, eikä sitä mille tasolle voimme sen yhdessä ponnistaen saada.
Valoajattelu kaupunkivalaistuksessa perustui huomattavalta osin vanhaan
työtapaan. Valoa sinne, missä tarvitaan ja tehot asetusten ja laskelmien
mukaan. Tekijöinä ei
ollut valoon erikoistuneita henkilöitä taikka visualisteja, vaan
rivimiehiä ja -naisia tekniseltä puolelta. Tämä ei suinkaan tarkoita
huonoja ratkaisuja,
mutta standardin mukaisia.
Samalla ratkaisuissa oli usein varmuuden vuoksi liikaa valoa suhteessa
todelliseen tarpeeseen. Tai sitten valoa ei ollut tarpeeksi siellä,
missä sitä tarvittiin. Normit
oli kuitenkin täytetty. Tasapainoilussa vanhan ja uuden tiedon välillä
painopiste on usein liikaa vanhan puolella. Epäonnistumista tai
arvostelua pelätään
liikaa, vaikka epäonnistuminen on osa kehitystä. Taiteen tekijöillä
epäonnistuminen vaikuttaa työhön tai uusien töiden saantiin, enemmän
kuin
suunnittelutoimistoilla. Silti taiteen tekemisessä ei saa pelätä. Eikä
kerran hyväksi todettua pidä toistaa liian pitkään.
Taiteessa harvoin suoraan kopioidaan aikaisempaa, kuten
suunnittelutoimistoissa. Taiteessa hyödynnetään aikaisempia töitä, mutta
niitä ei kopioida uudella
nimellä seuraavassa työssä. Pyörää ei taiteessakaan tarvitse kuitenkaan
keksiä uudestaan. Käytin itsekin työssäni
näyttämöllä peruskaavaa toteutuksessa. Ovathan lähes kaikki näyttämöt
samankaltaisia laatikoita, joissa on lähes samanlaiset tekniset
valmiudet.
HESPERIAN PUISTO
Kun ratkoin Hesperian puiston valaistusta, perusratkaisu oli helppo.
Olin uusi ja ulkopuolinen. Lähestyin ongelmaa näkemisen kautta. Se,
missä noviisilla meni pieleen, oli yritys saada puistoon
perusvalaistuksen lisäksi
tilateoksenomaista sisältöä. Jo tuolloin lähestyin ongelmaa ihmisen
mittakaavalla, joka sitten myöhemmin vuosien kuluttua vahvistui
suunnitelmissani niin että
asia tuli myös ymmärretyksi.
Uuden näkökulman saaminen läpi suunnittelukokouksissa voi onnistua.
Mutta kuten Hesperian puistossa, toteutus ei välttämättä noudata
suunnittelijan
näkemystä. Suunnittelijan aseman status ei riitä toteutuksen
valvomiseen.
VALON ARKI
Aika-ajoin olisi hyväksi, jos pystyisi katsomaan taaksepäin. Menneisyys
siirtyy aina vain kauemmas ja tulevaisuus tulee lähemmäs. Valintojen
tekeminen ja
ideologiastaan kiinni pitäminen vaikeutuvat, kun on osana oravanpyörää,
jossa liitäminen hivelee itsetuntoa.
Mihin loppuivat kulttuuriuutiset televisiosta?
Monentenako on kulttuuriuutisten valikko valikoissa?
Mikä on kulttuurin uutisoinnin määrä ja laatu?
Kun valosuunnittelu nousi tietoisuuteen 80-luvulla, se sai taistella
kaikesta asemaansa liittyvästä. 90-luvun alussa valosuunnittelijoilla
olivat asiat suhteellisen hyvin.
Töitä riitti, kysyntää oli näyttämöiden ulkopuolellakin, ja asema tuntui
vakiintuvan, koska näyttämöillä
tuotantomäärät lisääntyivät, ja valoilmaisulta vaadittiin enemmän.
90-luvun laman myötä työtarjoukset vähenivät. Tilanne korjaantui
kuitenkin 2000-luvulla. Valosuunnittelun asema oli vakiintunut, ja töitä
oli tarjolla
näyttämöiden ulkopuolellakin, koska valosta oli saatu uusi kiinnostuksen
kohde.
Osin työtilanteesta ja osin tilaajien vaatimustasoista johtuen
näyttämötaiteen ja ulkovalaistuksen valoilmaisu ja valotaiteen kehitys
taantui. Liian helposti odotukset
ja oma asennoitumiseni johtivat " valaistusmestari+" leimaan otsassa.
Totta että suunnittelijan on osattava ja hallittava tekniikka, mutta
työn tavoite on muualla
kuin rakentamisessa. Hän on alansa taiteellinen johtaja. Palattiin
lähelle 70-luvun asetelmia.
Valosuunnittelijat hyväksyivät ammatin geeniperimän helpommin kuin olisi
ollut tarpeen. Näin saatiin valotaiteen arvo laskemaan. He tulivat
organisaatioon organisaation
ehdoilla ja alistuivat täyttäessään valaistusmestareiden uraputken
jatkeen. Saadaksemme valotaiteen orgaaniseksi osaksi näyttämötaidetta
sitä ei
olisi pitänyt myydä halvalla. Sen ylläpito olisi nostanut valon asemaa
kokonaiskuvassa.
kuva © Lesley Leslie-Spinks
KAIPUU
Kaipasin takaisin lähityöskentelyyn, jossa näen, tunnen ja haistan
näyttämön tilan ja henkilöiden energiat. Ihminen tekemässä ihmisille
töitä.
Tapa käyttää valosuunnittelijoita tuntui oudolta. Heille voi antaa myös
videosuunnittelun ja jos oikein hyvin käy niin myös äänisuunnittelun,
vaikka oli jo opittu, etteivät nämä mediat ole ihan samaa asiaa.
Vastavuoroisesti tekijät opettelivat uusia ilmaisuvälineitä. Ero hyvän
valosuunnittelijan, äänisuunnittelijan taikka videosuunnittelijan
välillä on kuin yöllä ja päivällä.
Jos osaa käyttää koneita, on konemestari.
Ei myöskään ymmärretä tekijöiden persoonallista kädenjälkeä. Minä olin
"erikoistunut" väriin, tilaan ja valon muotoihin.
En ollut siis sopiva musikaaliin. Minä, kuten kaikki, olin kuitenkin
tekemässä mitä vain koska se oli ammattini ja osasin sen. En kuitenkaan
ollut niin hyvä
kuin joku, joka on erikoistunut vaikkapa musikaalivaloihin.
Näyttämötaiteessa olin kahdenlaisessa tilanteessa. Osasin hyvinkin
perinteisen suunnittelun ja toteutuksen. Halusin kuitenkin edetä ja
siihen tilateokset antoivat
mahdollisuuden, mutta se ei enää riittänyt. Olisin halunnut
ammattitaidolleni enemmän haastetta. Ei sellaista yksin tehdä, ei
ainakaan, jos ei tiedä
mitä haluaa. En halunnut, ja tuskinpa olisin pystynyt, hakeutumaan
kokonaan uuteen maailmaan, vaan halusin kehittää sitä missä olin. Koin,
että valoilmaisu
voisi olla rikkaampaa ja toisaalta paremmin toteutettua. Kun otetaan
pois produktioiden taiteelliset tavoitteet ja tutkitaan puhtaasti
tuotantojen rakennetta, on selvää, ettei
se vene käänny. Niin pienet kuin isotkin tuotannot elivät totuttujen
kaavojen mukaan. Parempi valo vaatisi enemmän aikaa ja resursseja kuin
mihin oli ajateltu olevan
varaa. Olisiko muutos ollut mahdollista taloudellisten raamien
puitteissa - ei. Raha on suhteellista, niin pienissä kuin isossa
produktiossa se loppuu aina yhtä yllättäen.
Varsinkin kaikki kulut, jotka eivät edistä markkinointia, ovat ongelma.
Valojen kohdalla lisätyöaika, kaluston hankkiminen, näyttämöaika
esiintyjien
kanssa tai ilman ovat mahdottomia. Kun tähän lisätään henkilökunnasta
löytyvä työn tekemisen vastustaminen, asia on selvä.
Pienissä teattereissa ja ryhmissä työaika on toki vapaasti käytettävissä.
Oleellisempaa kuin työajat, on asenne valoon. Sen ymmärtäminen ja sen
taiteellisen ilmaisun vaatima suhde työntekoon ja prosessiin on
useimmilla kadoksissa. "
Ei voisi vähempää kiinnostaa". Poikkeuksia henkilökunnan asenteeseen
löytyy onneksi, myös isommissa laitoksissa, kuten Lahden
kaupunginteatterissa.
kuva © Lesley Leslie-Spinks
PALUU
Näyttämötöissä ilmaisuni laajeneminen onnistui parhaiten tanssissa.
Tukholmassa vuonna 2002, pääsimme vierailemaan entiseen menetettyyn
kotiimme
Glashusetiin, joka toimi nyt Spegelteaternin kotina. Tanssiteoksessa
Ljusdykare minulle tarjoutui poikkeuksellinen mahdollisuus saada
sellainen valokalusto, jonka haluan. Ihan mitä
vain. Eric Stockholm Lighting Companysta, halusi auttaa. Hänellä oli
suhteita valo- ja ääniyritykseen, jonka kalustovarasto oli
lentokonehallin kokoluokkaa. Ja jos
jotain ei löytynyt Tukholmasta, saataisiin se pikaisesti tuotua
Keski-Euroopasta. Niinpä tilasin valoille ristikkopalkkeja, 23 kpl
liikkuvaa ja nelisenkymmentä
perinteistä valonheitintä. Ohjauspöydän jouduin kuitenkin lainaamaan
Helsingistä, koska saamani ohjauspöytä oli niin "englantilaista
huumoria"
etten oppinut sen käyttöä käytettävissä olevana aikana.
Lähtökohtana oli liikkuvilla valokiiloilla tehty valaistus. Ja yksi
unelmistani toteutui. Valojen muodot pystyivät liikkumaan. Niiden värin
ja koon muutoksien
avulla syntyi aikaa ja tiloja tanssijoille esityksen aikana.
Vihdoinkin pääsin tekemään liikkuvia perusmuotoja, joita olin 30 vuotta
kehitellyt, nyt oli liike, muodon muuntuminen sekä värin
vaihtomahdollisuus
esityksen aikana. Valot loivat oman teoksen tanssiteoksen sisään.
Uutisoinnista on tullut markkinoinnin väline. Sillä on vaikutusta kaikkeen tekemiseen, joille sillä on merkitystä.
Kun keskinkertainen kehutaan, esille nousevat työt, joiden olisi ollut parempi olla syntymättä.
Riman alitus ruokkii medioita ja yleisöä, ja aiheuttaa mahdollisimman vähän ongelmaa tai taloudellista rasitetta.
Unohtuu, mistä oikeastaan on kyse, kun työskennellään taiteen ja valon kanssa.
kuva © Lesley Leslie-Spinks
MUTTA
Pitkät yhteistyösuhteet eivät uusiudu ilman tietoista työskentelyä
muutoksien eteen. Tapahtumahetkellä ei tiedosta, ei näe muutoksen
tarvetta
taikka seurauksia, vaikka elämä muuttuu vuosien aikana. Pitäisi
kyseenalaistaa ja löytää yhä uudestaan lähtökohdat tavoitteineen.
Pitää katsoa taaksepäin aina 90-luvulle asti. Nyt näen, kuinka ero Evan
kanssa sai alkunsa. Menetimme Glashusetin vuonna 1992. Samalla lama iski
tanssimaailmaan lujaa
ja laajasti Ruotsissa. Rahoitus loppui monilta tanssiryhmiltä lähes
kokonaan. Poliittisilla päätöksillä jaettiin tekijät tärkeisiin ja
vähemmän tärkeisiin. Monilla taiteellinen tulevaisuus törmäsi seinään.
Vindhäxor joutui myös ahtaalle taiteellisen linjansa takia. Toiminnalle
annettiin lupa, mutta lähes mahdottomilla ehdoilla.
Yhteistyöni jatkui Evan kanssa, mutta projekteja oli harvemmin. Yhdessä
tekeminen ja eteenpäin meneminen heikkeni, etääntyminen voimistui ja
tyhjäksi
jäänyt tila täyttyi muilla töillä. Elämäni Suomessa sai enemmän tilaa.
Käännekohta oli Catfish road, joka toteutettiin Kultur Husetissa vuonna
1996. Sen jälkeen meidän olisi pitänyt pysähtyä, arvioida ja rakentaa
työsuhteemme uudestaan. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan yhteistyö jatkui
kuin mikään ei olisi muuttunut. Muutamaa yhteistä työtä
myöhemmin pääsimme takaisin vierailemaan Glashusetiin (2002). Talo toimi
edelleen teatterina. Ljusdykare oli molemmille omalla tavallaan unelma,
se oli myös
lopullinen niitti. Ei ollut paluuta takaisin. Elämät kulkivat
voimakkaasti eri suuntiin.
Ehdimme kuitenkin toistamiseen Glashusetiin ennen rakennuksen
muuttumista hotelliksi. Tuo "kerran vielä keikka" oli Där änglar landar -
mistlur (2004), mutta
nyt oli selvä taiteellinen ero. Oli vaikea motivoitua keikasta, jolle ei
ollut muuta syytä tekemiseen kuin menneisyys. Toteutin produktion
rajallisessa ajassa. Siinä
ympyrä sulkeutui myös valon väreissä. Kuten 1982, päävärit rytmittivät
tämän työn. Varmaa kädenjälkeä, mutta
voimatonta tällä kertaa.
Onneksi Eva sai parannettua toimintaedellytyksiään ja pystyi jatkamaan
työskentelyään. Niistä saatu erittäin positiivinen palaute ei kuitenkaan
riittänyt, jotta hän olisi saanut työskennellä haluamansa ajan.
Taloudellisten resurssien epäämisellä, tehdyn taiteellisen työn
aliarvostuksella,
sekä nöyryytyksellä saatiin paljon tuottaneen, vihollisiakin hankkineen,
koreografin työskentely loppumaan. Ei mitään uutta taiteentekijöiden
historiassa.
VAIHEIDEN VOIMAA
VOIMALAT
Energiayhtiöt heräsivät unestaan. Maailmalla valaistaan julkisivuja.
Myös energiayhtiöt olivat nousseet puheenaiheeksi ja julkisuuskuvasta
olisi hyvä
pitää huolta. Kun lähes kaikki toimii sähköllä, sillä on vaikutusta
yhtiön kassaan. Mikä olisi luontevampaa kuin käyttää
sähköä oman voimalansa valaisuun.
Näissä projekteissa, kuten korkeajännitepylväissä, vesisuihkuissa ja
muissa erikoisissa valaistuskohteissa, on yhteistä se, että tilaaja ei
välttämättä ymmärrä kokonaisuutta. Vaikka suunnittelu- ja
toteutusvaiheessa ollaan kartalla, niin ylläpitoon ei varautua. Oman
autonsa osaa jokainen
yritys pitää kunnossa, mutta "pihavalot" eivät kiinnosta ketään. Ei
myöskään koeta valaistusta osana kaupunkikuvaa ja huomioida
siitä aiheutuvaa vastuuta. Näin se on pahimmillaan hyvien kokemuksien
rinnalla. Suunnittelussa törmää kaksi maailmaa. Heidän ja meidän
maailmojen
etäisyys on suuri. Yhdistävänä tekijänä on vain sähkö.
Voimala aiheutti muutaman yllätyksen. Ensin kävi ilmi, ettei sähköä ole
riittävästi, vaan he joutuisivat kaapeloimaan lisää. Tuota ei olisi
sähköntuottajalta odottanut! Toinen vakavampi huoli oli häiriöt
ohjauksessa. DMX "ryömi" hitaasti vääriin arvoihin. Ensin veimme
valoheittimet
huoltoon, mutta siellä ne toimivat moitteettomasti. Jäljelle jäi useiden
kuukausien jatkuva korjausohjelmointi. Syytä ei koskaan löytynyt. Valot
toimivat
joitakin vuosia, kunnes ne haudattiin.
VESISUIHKUT JA PUISTOT
KOKKOLAN VESISUIHKUT JA ENERGIAPUISTON VALAISTUS
OULUN MERIKOSKEN SUIHKUT SEKÄ HUPISAARTEN VALAISTUS
Näistä kahdesta haastavampi projekti oli Oulun Hupisaarten valaistus ja
Merikosken vesisuihkut. Siinä tavoitteena oli ison puistoalueen ja
vesisuihkujen valollinen
maisemointi. Samalla oli huolehdittava kevytliikenteen liikkumiseen
liittyvistä turvallisuusaspekteista. Puistovalaistuksessa tavoitteeni
oli vähentää valon
määrää yleisesti ja varsinkin kun lähestytään rantaa. Jo tuolloin
minulla orasti ajatus tähtitaivaan näkymisestä. Maisemallisesti
ja ajatuksellisesti suihkut muodostivat kokonaisuuden ytimen. Niiden
toteutukseen sain visualistina näppini väliin. Suunnitteluryhmä toimi
hyvin yhteen. Jokainen osallistui
suihkujen toteutukseen. Pohjalla olivat Alvar Aallon aikoinaan
suunnittelemat suihkut. Nyt yritimme luoda uutta ratkaisua, joka
kuitenkin noudattaisi alkuperäisen idean ajatusta.
Valojen piti toimia talvella hangen valaisemisessa, mutta tuo ajatus ei
onnistunut käytännössä ollenkaan.
Oltiin ottamassa alkuaskeleita julkisissa valoteoksissa, eikä
huoltokoneisto useinkaan pystynyt vastaanottamaan uutta työkohdetta.
Näin monet investoinnit rapistuivat ja
menivät epäkuntoon muutamien vuosien aikana, ja ne purettiin pois
"huonoina tai epäonnistuneina". Joissain tapauksissa puhelin- ja
sähköpostiterrori,
jota harrastin, sai huollot toimimaan. Enkä helposti väsynyt
vastustukseen, olinhan näyttämöillä törmännyt niin usein asenteeseen "ei
työaikana saa häiritä!".
Kokkolan energiapuistossa osasin jo toteuttaa puisto- ja
aluevalaistuksen paremmin. Toki kohde oli selkeämpi, mutta en joutunut
aivan kaikkea opettelemaan. Vesisuihkut olivat kokonaan
vastuullani, ja siitä tulikin hyvää oppia. Jälleen kerran luotin
urakoitsijaan, enkä huomannut ajoissa missä kohdassa tarjous sisälsi
sudenkuoppia.
Projekti kesti pitkään, kuten tämänkaltaiset yleensäkin, osin
musiikkilaajennuksen ja osin ammattitaidottoman urakoitsijan jälkien
korjailun takia.
Kokonaisuutena tehdyt ratkaisut olivat oikeita, puistovalaistuksen
valojen tasoissa sain ratkaista lähes kaiken ilman sitovia
katuvalomääritelmiä. Nuorison ilkivalta
osoittautui ongelmaksi, mutta enpä tiedä olisiko sitä etukäteen kukaan
osannut arvioida oikein.
Molempien, suihkulähteiden ja puistovalaistusten tavoitteita olivat
ihmisen koko, tilallinen rauhallisuus ja pysähtyminen. Molemmissa oli
myös huomioitu
polkupyöräilijät. Molemmissa oli suihkujen toiminta ohjelmoitu päivän
eri ajankohdille sopivaksi ja öisin rauhallisemmaksi. Kokkolan työstä
pitänee hieman paukuttaa henkseleitä. Musiikkiohjelma, joka oli noin 18
minuutin pituinen ja soi kaksi kertaa illassa, pysyi samana kaikki ne
vuodet, kun suihkut toimivat.
Vuosien aikana opettelin uuden tavan toteuttaa unelmiani. Kaupunkitilat,
kuten puistot ja julkiset valaistuskohteet, tulivat elämääni
valaistuksen kasvaneen arvostuksen
myötä.
Työskentelyn aika ja mittakaava muuttui jälleen, säännöt olivat uusia ja
työyhteisöt hengeltään osastoja, joille yhteistyö ja yhteinen
suunnittelu oli vierasta. Jokainen vastaa omasta tontistaan, yhteistä
vastuuta ei ole. Johtoryhmät ovat erikseen, niissä asioista
keskustellaan. Toteutusvaiheen
virkamiesistunnoissa junat suistuvat raiteiltaan. Taide, jos se ei ole
patsas, on aineettomana arvoltaan aineeton, vaikka sen arvo kaupungille
olisi suuri vielä avajaisten
jälkeenkin.
Arvioin väärin, kun oletin arkisuuteni rikkovan taiteilijamielikuvaa, mutta mitä arkisempi olin, sen arvottomaksi muutuin.
Investoinnin arvo oli avajaisissa ja sen saamassa julkisuudessa. Taiteen
tulevaisuus ei innostanut oikeastaan ketään, ehkä matkailun tuottajat
olivat ainoat, joilla oli
kiinnostusta. Ei niinkään valo, vaan suihkut ja musiikki.
Kun valaistus ei toimi vuosien kuluttua, ratkaisua etsitään ja päädytään syyttävästi kysymään suunnittelijalta. Vastaus oli
"Oletteko vaihtaneet lamppuja kertaakaan?"
Maahan upotetuista valaisimista moititaan tulvan jälkeen. Tulvavesi sai
ne oikosulkuun. Moittijana oli asennuksien työnjohtaja. Ei voinut
suunnittelu- tai asennusvaiheessa
huomauttaa jokakeväisestä tulvasta.
MAISEMAPYLVÄÄT
Suomalaisessa maisemassa on ainutlaatuisia korkeajännitepylväitä. Niissä
yhdistyvät monialaisesti ennakkoluulottomuus ja visiointi. Näitä
maisemapylväitä on Suomessa pelkästään kantaverkko Fingrid Oyj:llä
yksitoista kappaletta. Olen ollut niistä mukana neljässä ja lisäksi
kahdessa paikallisen sähköyhtiön toteutuksessa. Perinteinen
teräsristikko on muotoilijan suunnittelemana muuttunut maisemapylvääksi,
ja se on aivan muuta
kuin perinteiset teräsristikkopylväät.
Valosuunnittelijalle projektien erikoisuutta ovat mittasuhteet,
etäisyydet ja katsojan ohitusnopeus. Pylväät ovat usein maanteiden
varsilla. Parhaimmillaan pylväs
on yli 50 m korkea. Katsoja näkee pylvään noin 10 sekuntia ohittaessaan
kohteen, joka voi olla yli 100 m päässä.
Teatterin tekijälle toteutuksen budjetti on valtavat. Valoihin
käytettävä raha oli suhteellisesti niin pientä, ettei sitä taidettu edes
kuluksi kirjata.
No, kai sentään, mutta kun toteutetaan kansallisen verkkoyhtiön
projekteja, ollaan liikkeellä isosti.
Suunnittelun taiteellisessa työryhmässä meitä oli kolme. Muotoilija
Jorma Valkama, rakennesuunnittelija Taisto Siivonen ja
valosuunnittelija. Hieno yhteistyömme
ja luottamus toisiimme tuottivat tulosta. Jokainen pylväs oli hiottu
kokonaisuus, jossa meistä jokainen vaikutti lopputulokseen ja toistensa
työhön.
Fingrid Oyj:n puolelta oli vahva tuki, joka antoi minulle vapaat kädet
valaistuksen toteutukseen. Ainoa puskuri toteutuksen realismiin oli
rakennesuunnittelijassa. Niinpä
työ sai kunnianhimoiset tavoitteet. Lähes jokainen niistä sisälsi uuden
lähestymistavan ja toteutuksen. Kuinka luoda jotain, jolla olisi
muutakin arvoa kuin
hyvin valaistu pylväs? Onneksi suunnittelijoiden luovuus ja ideointi
soljui vapaana, mutta peilaten työtään toisten työhön.
Leikittelimme värien ja rytmiikan kanssa. Valon suunnilla ja
muuntuvuudella saatiin lisättyä pylvään perustehtävästä vieroittavaa
todellisuutta.
Näin tuo teräsrakennelma oli katseltava ja jopa koettava kosketus lyhyen
ohiajon aikana.
OULUSSA 2005
Olin rauhassa kotona eräänä päivänä vuonna 2005, kun puhelin soi. Nyt
tuli lähtö Ouluun Fingrid Oyj:lle ja Oulun Energialle tutustumaan
olemassa oleviin korkeajännitepylväitä ja suunnittelemaan niille
valaistusta. Matkassa olivat muotoilija Jorma Valkama sekä Fingridin
projektipäällikkö
Eero Honkavaara.
Oulussa lentokentältä autolla Kaakkurin pylväille. Paikalle tuli myös
Oulu Energian edustaja. Sitten Kaivohuoneen lounas, lentokentälle ja
lento kotiin. Lennon
aikana syntyi perusratkaisu Jorman kanssa ideoimalla. Kaakkurin
pylväiden suunnittelutyö oli alkanut.
LEMPÄÄLÄSSÄ 2007
Lempäälässä Pirkan maisemapylväs on valtatien varrella, joten yksi
lähtökohdista oli, että pylväs näyttäisi aina erilaiselta, kun
sen ohittaa. Niinpä valaistus toteutettiin RGB led-valonheittimillä.
Pylvään jalkaosaa valaistiin kahdella perinteisellä valonheittimellä,
etteivät
orret näyttäisi pimeydessä roikkuvan ilmassa.
Lopputuloksessa värien muutokset olivat hitaita. Erikseen oli ilta, yö
ja aamuohjelmat sekä joidenkin juhlapäivien ja kausien huomioiminen.
Tästä
pylväästä totesin juhlaillallisella, että sähköpylväs oli muuttunut
taideteokseksi.
Pylvääseen on tehty kaksi valaistusratkaisua. Ensimmäinen
valaistusratkaisu toimi useita vuosia, mutta rikkoutui asennusvirheitten
takia. Se oli täysin odottamatonta,
eikä sitä olisi pitänyt tapahtua. Kosteus oli kuitenkin tehnyt
tehtävänsä vuosien aikana. Olin sijoittanut valonheittimet pylvään
orsille, 25-50 m
korkeuteen jännitteisten johtimien lähelle, jolloin korjauksen
odotusaika saattoi olla jopa yli vuoden. Johtimien piti olla
jännitteettömiä huollon aikana.
Sähkön keskeytystä osaan Etelä-Suomea ei tehdä muutaman lampun takia.
Olen ammatissani sähkön suurkuluttaja. Niinpä korkeajännitekaapelit ovat minulle elinehto.
LED TULI MAAILMAAN RÄÄKYEN SYNTYMÄÄNSÄ
NÄYTTÄMÖTAIDE HIIPUI
VALOSUUNNITTELUN PERUSKIVET JäRKKYIVÄT
SUIHKUJA JA MUSEOITA PUKKASI
INFARKTI TULI JA MENI
MUTTA PALKINTOJA SATELI
TYÖHISTORIAA 2000 - 2010
PURAHAT JA PALKINNOT
2004 Näyttämötaiteen valtionpalkinto, Valtion näyttämötaidetoimikunta
2004 Kohdeapuraha, Taiteen keskustoimikunta
2005 Apuraha, Vantaan kaupunki
2008 Apuraha, Suomen kulttuurirahasto
2009 Teatteritaiteen kunniatohtori, Teatterikorkeakoulu
2009 Apuraha, Vantaan kaupunki
2009 Säde-palkinto, SVÄL
2009 Apuraha, Nordic Culture Point
TILA-, VIDEO- JA VALOTEOKSET
2000 Väritila/Coloroom, Vantaan taidemuseo, äänimaailma ja valot (musta tila)
2000 Junkfood Highway, Kiasma, Olli Mannerkosken kanssa taiteellinen johto
2000 Piispa Henrikin liturgia, Sibelius Akatemia, visualisointi
2001 Merikosken vesisuihkut, Oulun Energia, vesisuihkujen ja valaistuksen suunnittelu
2004 Kivessä elämä, Tytyrin kaivosmuseo, Lohja, äänisuunnittelu
2004 Energiapuiston suihkut, Kokkolan Energia Oy, vesisuihkut ja puistovalosuunnittelu
SÄVELLYSTYÖT
2000 Opal D, Stoa, koreografi Arja Raatikainen
2002 Labile Mobile, Stoa, koreografi Arja Raatikainen
TANSSITEOKSET
2001 Kevyet kengät ja painavat pohjat, koreografi Ulla Koivisto, äänimaailma
2002 Ljusdykare, Vindhäxor, koreografi Eva Lundqvist, valosuunnittelu
2003 Kuin kivi ja puu, koreografi Ulla Koivisto, äänisuunnittelu
2004 Där änglar landar - mistlur, Vindhäxor, koreografi Eva Lundqvist, valosuunnittelu
2005 Mies Kuvitteellisessa Tuulessa, koreografi Ulla Koivisto, valo- ja äänisuunnittelu
2005 Elämän helmet ja hopiat, koreografi Tarja Rinne, valo- ja äänisuunnittelu
2006 Kuulen tyllin kevyen kosketuksen, koreografi Ulla Koivisto, valo- ja äänisuunnittelu
nopeat työt
2002 Väijyvä voima laulaa, koreografi Ulla Koivisto, äänimaailma
2005 Maryland, koreografi Ulla Koivisto, valosuunnittelu
2005 Ljusdykare II, koreografi Eva Lundqvist, valosuunnittelu
2008 Kolme laulua rakkaudesta, koreografi Arja Raatikainen, äänisuunnittelu
NÄYTTÄMÖTYÖT
2000 Anna Karenina, Lahden kaupunginteatteri, ohjaus Jotaarkka Pennanen, valosuunnittelu
2000 Sateenkaari, Raivoisat Ruusut, ohjaus Ritva Siikala, valosuunnittelu
2002 Anna Karenina, Valkeakosken kaupunginteatteri, ohjaus Petri Lairikko, valo- ja äänisuunnittelu
2002 Kesäyön unelma, Tampereen Työväen Teatteri, ohjaus Kari Väänänen, valosuunnittelu
2003 Niskavuoren nuori emäntä, Tampereen Työväen Teatteri, ohjaus Jotaarkka Pennanen, valosuunnittelu
2003 Särkynyt neitsyt, ohjaus Jotaarkka Pennanen, äänisuunnittelu
2004 Tatuoitu ruusu, Tampereen Työväen Teatteri, ohjaaja Jotaarkka Pennanen, valosuunnittelu
2004 Tango Solo, Caisa, ohjaus Anneli Ollikainen, äänisuunnittelu
2007 Vapauden vanki, Madetoja sali, ohjaus Kalle Holmberg, valo- ja videosuunnittelu
2008 Uponnut pursi, ohjaus Jotaarkka Pennanen, äänisuunnittelu
nopeat työt
2002 OM, Teatterikorkeakoulu, ohjaus Åsa Simma, valo- ja äänisuunnittelu
2005 Toni Edelmann juhlakonsertti, Savoy teatteri, projisointitoteutus
2009 Toni Edelmann konsertti, Sysmän suvisoitto, valo- ja äänisuunnittelu
NÄYTTELYTOIMINTA
2000 Koulumuseo, Helsingin kaupunginmuseo, valo- ja äänitoteutus
2000 Hugo Simberg, Ateneum, valosuunnittelu
2001 Helene Schjerfbeck, Hyvinkään taidemuseo, valosuunnittelu
2001 Päivälehden museo, Päivälehden arkistosäätiö, näyttelyn av-toteutus
2002 Horisontissa Helsinki, Helsingin kaupunginmuseo, äänisuunnittelu
2002 Kolme näkökulmaa Helsinkiin, Helsingin kaupunginmuseo, cd-rom äänisuunnittelu
2003 Sanoman, Päivälehden museo, Sanoma Oy, videoeditointi
2004 Nikolai II, Etelä-Karjalan museo, näyttelyvalaistus
2004 Kivessä Elämä, Tytyrin kaivosmuseo, Lohja, ääniteos
2006 Näyttely, Etelä-Karjalan museo, näyttelyvalaistus
2007 Kemiaa koko elämä, Tekniikanmuseo, av-tekniikka
2007 Päivälehden museo, Perusnäyttely, Sirje Ruohtulan ja Antti Viirkorven kanssa näyttelyvalaistus
2008 Palava Jää, Teatterimuseo, 40-vuotis taiteilijajuhla
2007 Suomen merimuseo, Merikeskus Vellamo, Kotka, näyttelyvalaistus
2009 Keisarin vaunut, Suomen Rautatiemuseo, valaistussuunnittelu
nopeat työt
2001 Kaupunki herää, Myyrmäki talon galleria, näyttelyvalaistus
2002 Hyppää ruutuun, Päivälehden museo, AV-toteutus
2002 Päivälehden museo kesänäyttely, AV-toteutus
2002 Myllysaaren museo, Valkeakoski, näyttelytoteutus
2003 Aikakokeita, Hyvinkään taidemuseo, valaistus- ja äänimaailma
2004 Taju 2004 - sivusta katsoen, Hyvinkään taidemuseo, näyttelyvalaistus
2004 Minä Aku Ankka, Päivälehden museo, näyttelyvalaistus
2004 Valvillan tehdasmuseo, Hyvinkään taidemuseo, näyttelyvalaistus
2005 Sensuroitu, Päivälehden museo, näyttelyvalaistus
2005 Kuin elät, Hyvinkään taidemuseo, valo- ja av-toteutus
2005 Frö - uusmaalaista käsityötä, Nylands hantverk, valo- ja äänitoteutus
2006 Taju 2006 - Äidin taju, Hyvinkään taidemuseo, AV-toteutus
2006 Katoamisia, Catarina Ryöppy, Hyvinkään taidemuseo, näyttelyvalaistus
2006 Nalle Puhin juhlapäivä, Päivälehden museo, AV-toteutus
2006 Valotila - näyttely, Työhistoriaa 1968-2006, Kokkolan kaupunginteatterin aula
2007 Valotila II - näyttely, Työhistoriaa 1968-2006, Kemijärven taiteilija residenssi
2009 Elämän työ - Markku Piri, TR1, näyttelyvalaistus
2009 Taju 2009, Hyvinkään taidemuseo, videokoostaminen
2009 Hyvä tavaton, Päivälehden museo, näyttelyn äänimaailmat
2009 Täällä, Kemijärven residenssi, valokuvanäyttely
2009 Tulevaisuuden sanomalehti, Päivälehden museo, videokoostaminen
2009 Painavaa opetusta, Päivälehden museo, videokoostaminen
2009 Näyttelyvalaistuksia, Suomen merimuseo, valaistussuunnittelu
MUSEOKONSULTOINNIT
2001 Päivälehden museo, Päivälehden arkistosäätiö, AV-laitteistosuunnittelu
2001 Hyvinkään taidemuseo, Hyvinkään kaupunki, AV-laitteistosuunnittelu
2002 Myllysaaren museo, Valkeakoski, AV-laitteistosuunnittelu
2003 Vandalorum Vandalorum museum, AV-järjestelmä (luonnos)
2005 Emma, Espoon nykytaiteenmuseo, valaistuskonsultointi
2006 Perusnäyttelyn uusiminen, Päivälehden museo, AV-tekniikka
2006 Emma, Espoon modernin taiteen museo, AV-tekniikka
2006 Etelä-Karjalan museo, Lappeenranta, AV-tekniikka
2008 Suomen merimuseo, Merikeskus Vellamo, Kotka, näyttelyvalaistus ja AV-tekniikka
KAUPUNKITILAT JA MAISEMAPYLVÄÄT
2001 Hupisaarten puistoalue, Oulu, puistoalueen yleisvalaistussuunnittelu
2002 Imatran museopylväs, Fingrid Oyj, valaistussuunnittelu
2002 Nummelan maisemapylväs, Fingrid Oyj, valaistussuunnittelu
2003 Kaupunkitalokorttelit, KSV, Helsingin kaupunki, alustava valaistuskonsepti
2004 Tikkurilan valaistusidea, Vantaan kaupunki, valaistuskonsepti, Tarja Ervastin ja K2S-toimiston kanssa
2005 Kaakkurin maisemapylväät, Fingrid Oyj ja Oulun Energia Oy, valaistussuunnittelu
2006 Eurajoen maisemapylväät, Fingrid Oyj, valaistussuunnittelu
2006 Rovakairan maisemapylväs, Rovakairan Oyj, valaistussuunnittelu
2007 Jakomäen keskusta, KSV, Helsinki, valaistuskonsepti
2007 Lempäälän maisemapylväs, Fingrid Oyj, valaistussuunnittelu
2008 Kaupunkikorttelit II, KSV, Helsingin kaupunki, valaistuskonsepti
2008 Illuusio maisemapylväs, EPV Oyj, valaistussuunnittelu