KAUPUNKITILAT

Seuraava askel oli kaupunkitilasuunnittelu, joka hiipi kalenteriini. Aluksi kaikki oli vierasta. Ymmärrykseni valosta, sen kokemisesta, sen luomasta tilasta ja mahdollisuuksista ei tuottanut ongelmaa. Vastapuolen työtavat, normit ja ajattelu piti oppia ensimmäiseksi. Sen jälkeen piti ymmärtää heidän tapansa suunnitella ja ajatella valaistusta. Se ei tuntunut sisältävän mitään ajatusta taikka tyyliä, se oli asetukset täyttävä kartio valoa tarpeeksi korkealla. Myös työskentelyn aikatauluttaminen yllätti. Se oli kärjistetysti pukumiehet vastassaan entinen hippi.

2000-luvun alussa tekijöitä etsittiin kaikenlaisiin työryhmiin. Niinpä pukumiehet ja -naiset saivat rinnalleen risupartoja ja ponnekkaita naisia julistavine t-paitoineen. En koskaan saanut itseäni sulatettua tuohon maailmaan täydellisesti. Niinpä olin taiteilija roolissa, ja sitä kautta moni asia osattiin "antaa anteeksi". Se vapautti minun ajatteluni, mutta ei poistanut törmäyksiä. Pukupiireissä ollaan muka-kohteliaita loppuun asti.

Pukupiireissä vaikutti sovinistinen maailma pyörittäen työpaikkakiusaamista. Siellä lähettiin peniskuvia intranetin kautta naiskollegoille, vaikka somea ei ollut vielä edes kunnolla keksitty.

Työskentelyn suurimpia eroja olivat ajankäyttö ja panostus. Kun on tottunut panostamaan ja olemaan laskematta tunteja, niin nyt oltiin maailmassa, jossa tunnit lasketaan ennakkoon ja ilman lisälaskutusta työt pysähtyvät. Usein myöskään lopputuloksen laadulla ei ollut merkitystä, kunhan se täytti sopimuksen ehdot rimaa hipoen.

Lennossa yritin opiskella valaistustekniikan perusteita julkistiloihin. Ne sinänsä ovat selkeitä määritelmiä ja laskentakaavoja, mutten pystynyt sisäistämään niitä, koska niiden sisältö ei merkinnyt minulle mitään tärkeää. On vanhoja kaavoja ja määritelmiä, joita ei ole tähän aikaan ja paikkaan suunniteltu. Koska suunnittelussa pinnalla olivat pukukoodi sekä voittomarginaali niin törmäyksiä syntyi. Päästäkseni ohi joistain asenteista opin pitämään pikkutakkia päälläni jo varhaisessa vaiheessa. Muut säännöstö, ajattelu- ja työtavat opin näkemään joidenkin vuosien aikana.

Virkamiehillä ja suunnittelijoille säädöksiä riitti ja niitä piti noudattaa. Kenenkään tehtävä ei ole tarkistaa lopputuloksen toimivuutta. Riittää kun suunnitelmissa on esitetty tavoite ja sen toimivuus. Ja kun urakoitsijaa ei mikään tunnu häiritsevän, on kaikki hyvin. Hyvä velikään ei sano mitään.

Kiinnostus valosuunnitteluun kasvoi. Se saavutti myös "perinteisen" valaistuksen. Perinteinen ajattelu oli muuttumassa, tämä innoitti päättäjiä ja tekijöitä hitaasti, mutta varmasti. Ei voi vastustaa uutta, jolleivat kaikki vastusta.

No, aina ei ollut näin murheellista. Kuitenkin kesti vuosia, ennen kuin itse opin asennoitumaan oikein ja suojaamaan itseäni, vaikka jääräpäinen urputus tuotti paremman lopputuloksen kuin hiljaa oleminen.

Valoja suunnittelevat ja asentavat eivät näe valoa, saati tilaa ja näiden merkitystä.

Jokainen projekti on yksi toisen joukossa. Ymmärrettävää. Rattaat ovat raskaita pyörittää. Hankintalaki kiemuroissaan teki oman lisänsä. Sen kanssa, kun oppi toimimaan, sai sen minkä halusi. Kyseessä oli oikeanlainen taulukoiden täyttämistapa, jonka pohjalle oli luotu oikein muotoiltu hankintaohjelma.

Ongelma, joka tuli vastaan, olivat jälleen kustannukset, joihin ei ollut varauduttu. Johtajat kävivät maailmalla ihastelemassa ratkaisumalleja, ja varsinkin isolla rahalla toteutetut olivat jääneet mieleen matkamuistoina. Ja nyt haluttiin samanlainen. Kun budjetiksi tarjotaan kymmenesosaa, niin ehkä samantasoinen ratkaisu ei kuitenkaan onnistu…

Valolla nähtiin arvoa, mutta ei tiedetty, kuinka sen voisi toteuttaa. Mihin lokeroon se kuuluu? Taiteen tekeminen on aina yhtä mahdoton taulukkoyhtälö.

Kaikkinensa tämä uusi aluevaltaus oli haasteita pullollaan. Uuden työympäristön ja haasteiden ymmärtäminen, kokouksista selviäminen ja uskottavuuden ylläpito sekoittivat päätä. Lopputuloksenkin olisi täytettävä jollain tasolla asetut, joskus epärealistisetkin unelmat.

Prosessit olivat kokoonsa nähden pitkiä. Kokoustettiin tasavälein syystä tai ilman. Tämä kuitenkin antoi minulle aikaa sulatella ja toisaalta löytää taiteellisia ratkaisuja. Ja sovittaa ne budjettiin, jos sellaisen oli saanut.

Vain minulla oli valon lopputuloksen tarkistamiseen sopivat mittauslaitteet.

Aiemmat kokemukset olivat jo kovettaneet ja opettaneet suhtautumaan idiotismiin, ehkä osasin väistää paremmin. Myöskään kauniit korulauseet projektista eivät todellisuudessa tarkoittaneet niiden toteuttamisen tarvetta. En kuitenkaan milloinkaan ole oppinut, että lopputulos voi olla sitä, mikä tästä syntyy, eikä sitä mille tasolle voimme sen yhdessä ponnistaen saada.

Valoajattelu kaupunkivalaistuksessa perustui huomattavalta osin vanhaan työtapaan. Valoa sinne, missä tarvitaan ja tehot asetusten ja laskelmien mukaan. Tekijöinä ei ollut valoon erikoistuneita henkilöitä taikka visualisteja, vaan rivimiehiä ja -naisia tekniseltä puolelta. Tämä ei suinkaan tarkoita huonoja ratkaisuja, mutta standardin mukaisia.

Samalla ratkaisuissa oli usein varmuuden vuoksi liikaa valoa suhteessa todelliseen tarpeeseen. Tai sitten valoa ei ollut tarpeeksi siellä, missä sitä tarvittiin. Normit oli kuitenkin täytetty. Tasapainoilussa vanhan ja uuden tiedon välillä painopiste on usein liikaa vanhan puolella. Epäonnistumista tai arvostelua pelätään liikaa, vaikka epäonnistuminen on osa kehitystä. Taiteen tekijöillä epäonnistuminen vaikuttaa työhön tai uusien töiden saantiin, enemmän kuin suunnittelutoimistoilla. Silti taiteen tekemisessä ei saa pelätä. Eikä kerran hyväksi todettua pidä toistaa liian pitkään.

Taiteessa harvoin suoraan kopioidaan aikaisempaa, kuten suunnittelutoimistoissa. Taiteessa hyödynnetään aikaisempia töitä, mutta niitä ei kopioida uudella nimellä seuraavassa työssä. Pyörää ei taiteessakaan tarvitse kuitenkaan keksiä uudestaan. Käytin itsekin työssäni näyttämöllä peruskaavaa toteutuksessa. Ovathan lähes kaikki näyttämöt samankaltaisia laatikoita, joissa on lähes samanlaiset tekniset valmiudet.

HESPERIAN PUISTO

Kun ratkoin Hesperian puiston valaistusta, perusratkaisu oli helppo.
Olin uusi ja ulkopuolinen. Lähestyin ongelmaa näkemisen kautta. Se, missä noviisilla meni pieleen, oli yritys saada puistoon perusvalaistuksen lisäksi tilateoksenomaista sisältöä. Jo tuolloin lähestyin ongelmaa ihmisen mittakaavalla, joka sitten myöhemmin vuosien kuluttua vahvistui suunnitelmissani niin että asia tuli myös ymmärretyksi.

Uuden näkökulman saaminen läpi suunnittelukokouksissa voi onnistua. Mutta kuten Hesperian puistossa, toteutus ei välttämättä noudata suunnittelijan näkemystä. Suunnittelijan aseman status ei riitä toteutuksen valvomiseen.

VALON ARKI

Aika-ajoin olisi hyväksi, jos pystyisi katsomaan taaksepäin. Menneisyys siirtyy aina vain kauemmas ja tulevaisuus tulee lähemmäs. Valintojen tekeminen ja ideologiastaan kiinni pitäminen vaikeutuvat, kun on osana oravanpyörää, jossa liitäminen hivelee itsetuntoa.

Mihin loppuivat kulttuuriuutiset televisiosta?
Monentenako on kulttuuriuutisten valikko valikoissa?
Mikä on kulttuurin uutisoinnin määrä ja laatu?

Kun valosuunnittelu nousi tietoisuuteen 80-luvulla, se sai taistella kaikesta asemaansa liittyvästä. 90-luvun alussa valosuunnittelijoilla olivat asiat suhteellisen hyvin. Töitä riitti, kysyntää oli näyttämöiden ulkopuolellakin, ja asema tuntui vakiintuvan, koska näyttämöillä tuotantomäärät lisääntyivät, ja valoilmaisulta vaadittiin enemmän.

90-luvun laman myötä työtarjoukset vähenivät. Tilanne korjaantui kuitenkin 2000-luvulla. Valosuunnittelun asema oli vakiintunut, ja töitä oli tarjolla näyttämöiden ulkopuolellakin, koska valosta oli saatu uusi kiinnostuksen kohde.

Osin työtilanteesta ja osin tilaajien vaatimustasoista johtuen näyttämötaiteen ja ulkovalaistuksen valoilmaisu ja valotaiteen kehitys taantui. Liian helposti odotukset ja oma asennoitumiseni johtivat " valaistusmestari+" leimaan otsassa. Totta että suunnittelijan on osattava ja hallittava tekniikka, mutta työn tavoite on muualla kuin rakentamisessa. Hän on alansa taiteellinen johtaja. Palattiin lähelle 70-luvun asetelmia.

Valosuunnittelijat hyväksyivät ammatin geeniperimän helpommin kuin olisi ollut tarpeen. Näin saatiin valotaiteen arvo laskemaan. He tulivat organisaatioon organisaation ehdoilla ja alistuivat täyttäessään valaistusmestareiden uraputken jatkeen. Saadaksemme valotaiteen orgaaniseksi osaksi näyttämötaidetta sitä ei olisi pitänyt myydä halvalla. Sen ylläpito olisi nostanut valon asemaa kokonaiskuvassa.

kuva © Lesley Leslie-Spinks

KAIPUU

Kaipasin takaisin lähityöskentelyyn, jossa näen, tunnen ja haistan näyttämön tilan ja henkilöiden energiat. Ihminen tekemässä ihmisille töitä.

Tapa käyttää valosuunnittelijoita tuntui oudolta. Heille voi antaa myös videosuunnittelun ja jos oikein hyvin käy niin myös äänisuunnittelun, vaikka oli jo opittu, etteivät nämä mediat ole ihan samaa asiaa. Vastavuoroisesti tekijät opettelivat uusia ilmaisuvälineitä. Ero hyvän valosuunnittelijan, äänisuunnittelijan taikka videosuunnittelijan välillä on kuin yöllä ja päivällä.

Jos osaa käyttää koneita, on konemestari.

Ei myöskään ymmärretä tekijöiden persoonallista kädenjälkeä. Minä olin "erikoistunut" väriin, tilaan ja valon muotoihin. En ollut siis sopiva musikaaliin. Minä, kuten kaikki, olin kuitenkin tekemässä mitä vain koska se oli ammattini ja osasin sen. En kuitenkaan ollut niin hyvä kuin joku, joka on erikoistunut vaikkapa musikaalivaloihin.

Näyttämötaiteessa olin kahdenlaisessa tilanteessa. Osasin hyvinkin perinteisen suunnittelun ja toteutuksen. Halusin kuitenkin edetä ja siihen tilateokset antoivat mahdollisuuden, mutta se ei enää riittänyt. Olisin halunnut ammattitaidolleni enemmän haastetta. Ei sellaista yksin tehdä, ei ainakaan, jos ei tiedä mitä haluaa. En halunnut, ja tuskinpa olisin pystynyt, hakeutumaan kokonaan uuteen maailmaan, vaan halusin kehittää sitä missä olin. Koin, että valoilmaisu voisi olla rikkaampaa ja toisaalta paremmin toteutettua. Kun otetaan pois produktioiden taiteelliset tavoitteet ja tutkitaan puhtaasti tuotantojen rakennetta, on selvää, ettei se vene käänny. Niin pienet kuin isotkin tuotannot elivät totuttujen kaavojen mukaan. Parempi valo vaatisi enemmän aikaa ja resursseja kuin mihin oli ajateltu olevan varaa. Olisiko muutos ollut mahdollista taloudellisten raamien puitteissa - ei. Raha on suhteellista, niin pienissä kuin isossa produktiossa se loppuu aina yhtä yllättäen. Varsinkin kaikki kulut, jotka eivät edistä markkinointia, ovat ongelma. Valojen kohdalla lisätyöaika, kaluston hankkiminen, näyttämöaika esiintyjien kanssa tai ilman ovat mahdottomia. Kun tähän lisätään henkilökunnasta löytyvä työn tekemisen vastustaminen, asia on selvä.

Pienissä teattereissa ja ryhmissä työaika on toki vapaasti käytettävissä.

Oleellisempaa kuin työajat, on asenne valoon. Sen ymmärtäminen ja sen taiteellisen ilmaisun vaatima suhde työntekoon ja prosessiin on useimmilla kadoksissa. " Ei voisi vähempää kiinnostaa". Poikkeuksia henkilökunnan asenteeseen löytyy onneksi, myös isommissa laitoksissa, kuten Lahden kaupunginteatterissa.

kuva © Lesley Leslie-Spinks

PALUU

Näyttämötöissä ilmaisuni laajeneminen onnistui parhaiten tanssissa. Tukholmassa vuonna 2002, pääsimme vierailemaan entiseen menetettyyn kotiimme Glashusetiin, joka toimi nyt Spegelteaternin kotina. Tanssiteoksessa Ljusdykare minulle tarjoutui poikkeuksellinen mahdollisuus saada sellainen valokalusto, jonka haluan. Ihan mitä vain. Eric Stockholm Lighting Companysta, halusi auttaa. Hänellä oli suhteita valo- ja ääniyritykseen, jonka kalustovarasto oli lentokonehallin kokoluokkaa. Ja jos jotain ei löytynyt Tukholmasta, saataisiin se pikaisesti tuotua Keski-Euroopasta. Niinpä tilasin valoille ristikkopalkkeja, 23 kpl liikkuvaa ja nelisenkymmentä perinteistä valonheitintä. Ohjauspöydän jouduin kuitenkin lainaamaan Helsingistä, koska saamani ohjauspöytä oli niin "englantilaista huumoria" etten oppinut sen käyttöä käytettävissä olevana aikana.

Lähtökohtana oli liikkuvilla valokiiloilla tehty valaistus. Ja yksi unelmistani toteutui. Valojen muodot pystyivät liikkumaan. Niiden värin ja koon muutoksien avulla syntyi aikaa ja tiloja tanssijoille esityksen aikana.

Vihdoinkin pääsin tekemään liikkuvia perusmuotoja, joita olin 30 vuotta kehitellyt, nyt oli liike, muodon muuntuminen sekä värin vaihtomahdollisuus esityksen aikana. Valot loivat oman teoksen tanssiteoksen sisään.

Uutisoinnista on tullut markkinoinnin väline. Sillä on vaikutusta kaikkeen tekemiseen, joille sillä on merkitystä.

Kun keskinkertainen kehutaan, esille nousevat työt, joiden olisi ollut parempi olla syntymättä.

Riman alitus ruokkii medioita ja yleisöä, ja aiheuttaa mahdollisimman vähän ongelmaa tai taloudellista rasitetta. Unohtuu, mistä oikeastaan on kyse, kun työskennellään taiteen ja valon kanssa.

kuva © Lesley Leslie-Spinks

MUTTA

Pitkät yhteistyösuhteet eivät uusiudu ilman tietoista työskentelyä muutoksien eteen. Tapahtumahetkellä ei tiedosta, ei näe muutoksen tarvetta taikka seurauksia, vaikka elämä muuttuu vuosien aikana. Pitäisi kyseenalaistaa ja löytää yhä uudestaan lähtökohdat tavoitteineen.

Pitää katsoa taaksepäin aina 90-luvulle asti. Nyt näen, kuinka ero Evan kanssa sai alkunsa. Menetimme Glashusetin vuonna 1992. Samalla lama iski tanssimaailmaan lujaa ja laajasti Ruotsissa. Rahoitus loppui monilta tanssiryhmiltä lähes kokonaan. Poliittisilla päätöksillä jaettiin tekijät tärkeisiin ja vähemmän tärkeisiin. Monilla taiteellinen tulevaisuus törmäsi seinään. Vindhäxor joutui myös ahtaalle taiteellisen linjansa takia. Toiminnalle annettiin lupa, mutta lähes mahdottomilla ehdoilla.

Yhteistyöni jatkui Evan kanssa, mutta projekteja oli harvemmin. Yhdessä tekeminen ja eteenpäin meneminen heikkeni, etääntyminen voimistui ja tyhjäksi jäänyt tila täyttyi muilla töillä. Elämäni Suomessa sai enemmän tilaa.

Käännekohta oli Catfish road, joka toteutettiin Kultur Husetissa vuonna 1996. Sen jälkeen meidän olisi pitänyt pysähtyä, arvioida ja rakentaa työsuhteemme uudestaan. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan yhteistyö jatkui kuin mikään ei olisi muuttunut. Muutamaa yhteistä työtä myöhemmin pääsimme takaisin vierailemaan Glashusetiin (2002). Talo toimi edelleen teatterina. Ljusdykare oli molemmille omalla tavallaan unelma, se oli myös lopullinen niitti. Ei ollut paluuta takaisin. Elämät kulkivat voimakkaasti eri suuntiin.

Ehdimme kuitenkin toistamiseen Glashusetiin ennen rakennuksen muuttumista hotelliksi. Tuo "kerran vielä keikka" oli Där änglar landar - mistlur (2004), mutta nyt oli selvä taiteellinen ero. Oli vaikea motivoitua keikasta, jolle ei ollut muuta syytä tekemiseen kuin menneisyys. Toteutin produktion rajallisessa ajassa. Siinä ympyrä sulkeutui myös valon väreissä. Kuten 1982, päävärit rytmittivät tämän työn. Varmaa kädenjälkeä, mutta voimatonta tällä kertaa.

Onneksi Eva sai parannettua toimintaedellytyksiään ja pystyi jatkamaan työskentelyään. Niistä saatu erittäin positiivinen palaute ei kuitenkaan riittänyt, jotta hän olisi saanut työskennellä haluamansa ajan. Taloudellisten resurssien epäämisellä, tehdyn taiteellisen työn aliarvostuksella, sekä nöyryytyksellä saatiin paljon tuottaneen, vihollisiakin hankkineen, koreografin työskentely loppumaan. Ei mitään uutta taiteentekijöiden historiassa.

VAIHEIDEN VOIMAA
VOIMALAT

Energiayhtiöt heräsivät unestaan. Maailmalla valaistaan julkisivuja. Myös energiayhtiöt olivat nousseet puheenaiheeksi ja julkisuuskuvasta olisi hyvä pitää huolta. Kun lähes kaikki toimii sähköllä, sillä on vaikutusta yhtiön kassaan. Mikä olisi luontevampaa kuin käyttää sähköä oman voimalansa valaisuun.

Näissä projekteissa, kuten korkeajännitepylväissä, vesisuihkuissa ja muissa erikoisissa valaistuskohteissa, on yhteistä se, että tilaaja ei välttämättä ymmärrä kokonaisuutta. Vaikka suunnittelu- ja toteutusvaiheessa ollaan kartalla, niin ylläpitoon ei varautua. Oman autonsa osaa jokainen yritys pitää kunnossa, mutta "pihavalot" eivät kiinnosta ketään. Ei myöskään koeta valaistusta osana kaupunkikuvaa ja huomioida siitä aiheutuvaa vastuuta. Näin se on pahimmillaan hyvien kokemuksien rinnalla. Suunnittelussa törmää kaksi maailmaa. Heidän ja meidän maailmojen etäisyys on suuri. Yhdistävänä tekijänä on vain sähkö.

Voimala aiheutti muutaman yllätyksen. Ensin kävi ilmi, ettei sähköä ole riittävästi, vaan he joutuisivat kaapeloimaan lisää. Tuota ei olisi sähköntuottajalta odottanut! Toinen vakavampi huoli oli häiriöt ohjauksessa. DMX "ryömi" hitaasti vääriin arvoihin. Ensin veimme valoheittimet huoltoon, mutta siellä ne toimivat moitteettomasti. Jäljelle jäi useiden kuukausien jatkuva korjausohjelmointi. Syytä ei koskaan löytynyt. Valot toimivat joitakin vuosia, kunnes ne haudattiin.

VESISUIHKUT JA PUISTOT

KOKKOLAN VESISUIHKUT JA ENERGIAPUISTON VALAISTUS
OULUN MERIKOSKEN SUIHKUT SEKÄ HUPISAARTEN VALAISTUS

Näistä kahdesta haastavampi projekti oli Oulun Hupisaarten valaistus ja Merikosken vesisuihkut. Siinä tavoitteena oli ison puistoalueen ja vesisuihkujen valollinen maisemointi. Samalla oli huolehdittava kevytliikenteen liikkumiseen liittyvistä turvallisuusaspekteista. Puistovalaistuksessa tavoitteeni oli vähentää valon määrää yleisesti ja varsinkin kun lähestytään rantaa. Jo tuolloin minulla orasti ajatus tähtitaivaan näkymisestä. Maisemallisesti ja ajatuksellisesti suihkut muodostivat kokonaisuuden ytimen. Niiden toteutukseen sain visualistina näppini väliin. Suunnitteluryhmä toimi hyvin yhteen. Jokainen osallistui suihkujen toteutukseen. Pohjalla olivat Alvar Aallon aikoinaan suunnittelemat suihkut. Nyt yritimme luoda uutta ratkaisua, joka kuitenkin noudattaisi alkuperäisen idean ajatusta. Valojen piti toimia talvella hangen valaisemisessa, mutta tuo ajatus ei onnistunut käytännössä ollenkaan.

Oltiin ottamassa alkuaskeleita julkisissa valoteoksissa, eikä huoltokoneisto useinkaan pystynyt vastaanottamaan uutta työkohdetta. Näin monet investoinnit rapistuivat ja menivät epäkuntoon muutamien vuosien aikana, ja ne purettiin pois "huonoina tai epäonnistuneina". Joissain tapauksissa puhelin- ja sähköpostiterrori, jota harrastin, sai huollot toimimaan. Enkä helposti väsynyt vastustukseen, olinhan näyttämöillä törmännyt niin usein asenteeseen "ei työaikana saa häiritä!".

Kokkolan energiapuistossa osasin jo toteuttaa puisto- ja aluevalaistuksen paremmin. Toki kohde oli selkeämpi, mutta en joutunut aivan kaikkea opettelemaan. Vesisuihkut olivat kokonaan vastuullani, ja siitä tulikin hyvää oppia. Jälleen kerran luotin urakoitsijaan, enkä huomannut ajoissa missä kohdassa tarjous sisälsi sudenkuoppia. Projekti kesti pitkään, kuten tämänkaltaiset yleensäkin, osin musiikkilaajennuksen ja osin ammattitaidottoman urakoitsijan jälkien korjailun takia. Kokonaisuutena tehdyt ratkaisut olivat oikeita, puistovalaistuksen valojen tasoissa sain ratkaista lähes kaiken ilman sitovia katuvalomääritelmiä. Nuorison ilkivalta osoittautui ongelmaksi, mutta enpä tiedä olisiko sitä etukäteen kukaan osannut arvioida oikein.

Molempien, suihkulähteiden ja puistovalaistusten tavoitteita olivat ihmisen koko, tilallinen rauhallisuus ja pysähtyminen. Molemmissa oli myös huomioitu polkupyöräilijät. Molemmissa oli suihkujen toiminta ohjelmoitu päivän eri ajankohdille sopivaksi ja öisin rauhallisemmaksi. Kokkolan työstä pitänee hieman paukuttaa henkseleitä. Musiikkiohjelma, joka oli noin 18 minuutin pituinen ja soi kaksi kertaa illassa, pysyi samana kaikki ne vuodet, kun suihkut toimivat.

Vuosien aikana opettelin uuden tavan toteuttaa unelmiani. Kaupunkitilat, kuten puistot ja julkiset valaistuskohteet, tulivat elämääni valaistuksen kasvaneen arvostuksen myötä.

Työskentelyn aika ja mittakaava muuttui jälleen, säännöt olivat uusia ja työyhteisöt hengeltään osastoja, joille yhteistyö ja yhteinen suunnittelu oli vierasta. Jokainen vastaa omasta tontistaan, yhteistä vastuuta ei ole. Johtoryhmät ovat erikseen, niissä asioista keskustellaan. Toteutusvaiheen virkamiesistunnoissa junat suistuvat raiteiltaan. Taide, jos se ei ole patsas, on aineettomana arvoltaan aineeton, vaikka sen arvo kaupungille olisi suuri vielä avajaisten jälkeenkin.

Arvioin väärin, kun oletin arkisuuteni rikkovan taiteilijamielikuvaa, mutta mitä arkisempi olin, sen arvottomaksi muutuin.

Investoinnin arvo oli avajaisissa ja sen saamassa julkisuudessa. Taiteen tulevaisuus ei innostanut oikeastaan ketään, ehkä matkailun tuottajat olivat ainoat, joilla oli kiinnostusta. Ei niinkään valo, vaan suihkut ja musiikki.

Kun valaistus ei toimi vuosien kuluttua, ratkaisua etsitään ja päädytään syyttävästi kysymään suunnittelijalta. Vastaus oli "Oletteko vaihtaneet lamppuja kertaakaan?"

Maahan upotetuista valaisimista moititaan tulvan jälkeen. Tulvavesi sai ne oikosulkuun. Moittijana oli asennuksien työnjohtaja. Ei voinut suunnittelu- tai asennusvaiheessa huomauttaa jokakeväisestä tulvasta.

MAISEMAPYLVÄÄT

Suomalaisessa maisemassa on ainutlaatuisia korkeajännitepylväitä. Niissä yhdistyvät monialaisesti ennakkoluulottomuus ja visiointi. Näitä maisemapylväitä on Suomessa pelkästään kantaverkko Fingrid Oyj:llä yksitoista kappaletta. Olen ollut niistä mukana neljässä ja lisäksi kahdessa paikallisen sähköyhtiön toteutuksessa. Perinteinen teräsristikko on muotoilijan suunnittelemana muuttunut maisemapylvääksi, ja se on aivan muuta kuin perinteiset teräsristikkopylväät.

Valosuunnittelijalle projektien erikoisuutta ovat mittasuhteet, etäisyydet ja katsojan ohitusnopeus. Pylväät ovat usein maanteiden varsilla. Parhaimmillaan pylväs on yli 50 m korkea. Katsoja näkee pylvään noin 10 sekuntia ohittaessaan kohteen, joka voi olla yli 100 m päässä.

Teatterin tekijälle toteutuksen budjetti on valtavat. Valoihin käytettävä raha oli suhteellisesti niin pientä, ettei sitä taidettu edes kuluksi kirjata. No, kai sentään, mutta kun toteutetaan kansallisen verkkoyhtiön projekteja, ollaan liikkeellä isosti.

Suunnittelun taiteellisessa työryhmässä meitä oli kolme. Muotoilija Jorma Valkama, rakennesuunnittelija Taisto Siivonen ja valosuunnittelija. Hieno yhteistyömme ja luottamus toisiimme tuottivat tulosta. Jokainen pylväs oli hiottu kokonaisuus, jossa meistä jokainen vaikutti lopputulokseen ja toistensa työhön.

Fingrid Oyj:n puolelta oli vahva tuki, joka antoi minulle vapaat kädet valaistuksen toteutukseen. Ainoa puskuri toteutuksen realismiin oli rakennesuunnittelijassa. Niinpä työ sai kunnianhimoiset tavoitteet. Lähes jokainen niistä sisälsi uuden lähestymistavan ja toteutuksen. Kuinka luoda jotain, jolla olisi muutakin arvoa kuin hyvin valaistu pylväs? Onneksi suunnittelijoiden luovuus ja ideointi soljui vapaana, mutta peilaten työtään toisten työhön.

Leikittelimme värien ja rytmiikan kanssa. Valon suunnilla ja muuntuvuudella saatiin lisättyä pylvään perustehtävästä vieroittavaa todellisuutta. Näin tuo teräsrakennelma oli katseltava ja jopa koettava kosketus lyhyen ohiajon aikana.

OULUSSA 2005

Olin rauhassa kotona eräänä päivänä vuonna 2005, kun puhelin soi. Nyt tuli lähtö Ouluun Fingrid Oyj:lle ja Oulun Energialle tutustumaan olemassa oleviin korkeajännitepylväitä ja suunnittelemaan niille valaistusta. Matkassa olivat muotoilija Jorma Valkama sekä Fingridin projektipäällikkö Eero Honkavaara.

Oulussa lentokentältä autolla Kaakkurin pylväille. Paikalle tuli myös Oulu Energian edustaja. Sitten Kaivohuoneen lounas, lentokentälle ja lento kotiin. Lennon aikana syntyi perusratkaisu Jorman kanssa ideoimalla. Kaakkurin pylväiden suunnittelutyö oli alkanut.

LEMPÄÄLÄSSÄ 2007

Lempäälässä Pirkan maisemapylväs on valtatien varrella, joten yksi lähtökohdista oli, että pylväs näyttäisi aina erilaiselta, kun sen ohittaa. Niinpä valaistus toteutettiin RGB led-valonheittimillä. Pylvään jalkaosaa valaistiin kahdella perinteisellä valonheittimellä, etteivät orret näyttäisi pimeydessä roikkuvan ilmassa.

Lopputuloksessa värien muutokset olivat hitaita. Erikseen oli ilta, yö ja aamuohjelmat sekä joidenkin juhlapäivien ja kausien huomioiminen. Tästä pylväästä totesin juhlaillallisella, että sähköpylväs oli muuttunut taideteokseksi.

Pylvääseen on tehty kaksi valaistusratkaisua. Ensimmäinen valaistusratkaisu toimi useita vuosia, mutta rikkoutui asennusvirheitten takia. Se oli täysin odottamatonta, eikä sitä olisi pitänyt tapahtua. Kosteus oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä vuosien aikana. Olin sijoittanut valonheittimet pylvään orsille, 25-50 m korkeuteen jännitteisten johtimien lähelle, jolloin korjauksen odotusaika saattoi olla jopa yli vuoden. Johtimien piti olla jännitteettömiä huollon aikana. Sähkön keskeytystä osaan Etelä-Suomea ei tehdä muutaman lampun takia.

Olen ammatissani sähkön suurkuluttaja. Niinpä korkeajännitekaapelit ovat minulle elinehto.

TYÖHISTORIAA 2000 - 2010

APURAHAT JA PALKINNOT
2004 Näyttämötaiteen valtionpalkinto, Valtion näyttämötaidetoimikunta
2004 Kohdeapuraha, Taiteen keskustoimikunta
2005 Apuraha, Vantaan kaupunki
2008 Apuraha, Suomen kulttuurirahasto
2009 Teatteritaiteen kunniatohtori, Teatterikorkeakoulu
2009 Apuraha, Vantaan kaupunki
2009 Säde-palkinto, SVÄL
2009 Apuraha, Nordic Culture Point

TILA-, VIDEO- JA VALOTEOKSET
2000 Väritila/Coloroom, Vantaan taidemuseo, äänimaailma ja valot (musta tila)
2000 Junkfood Highway, Kiasma, Olli Mannerkosken kanssa taiteellinen johto
2000 Piispa Henrikin liturgia, Sibelius Akatemia, visualisointi
2001 Merikosken vesisuihkut, Oulun Energia, vesisuihkujen ja valaistuksen suunnittelu
2004 Kivessä elämä, Tytyrin kaivosmuseo, Lohja, äänisuunnittelu
2004 Energiapuiston suihkut, Kokkolan Energia Oy, vesisuihkut ja puistovalosuunnittelu

SÄVELLYSTYÖT
2000 Opal D, Stoa, koreografi Arja Raatikainen
2002 Labile Mobile, Stoa, koreografi Arja Raatikainen

TANSSITEOKSET
2001 Kevyet kengät ja painavat pohjat, koreografi Ulla Koivisto, äänimaailma
2002 Ljusdykare, Vindhäxor, koreografi Eva Lundqvist, valosuunnittelu
2003 Kuin kivi ja puu, koreografi Ulla Koivisto, äänisuunnittelu
2004 Där änglar landar - mistlur, Vindhäxor, koreografi Eva Lundqvist, valosuunnittelu
2005 Mies Kuvitteellisessa Tuulessa, koreografi Ulla Koivisto, valo- ja äänisuunnittelu
2005 Elämän helmet ja hopiat, koreografi Tarja Rinne, valo- ja äänisuunnittelu
2006 Kuulen tyllin kevyen kosketuksen, koreografi Ulla Koivisto, valo- ja äänisuunnittelu

nopeat työt
2002 Väijyvä voima laulaa, koreografi Ulla Koivisto, äänimaailma
2005 Maryland, koreografi Ulla Koivisto, valosuunnittelu
2005 Ljusdykare II, koreografi Eva Lundqvist, valosuunnittelu
2008 Kolme laulua rakkaudesta, koreografi Arja Raatikainen, äänisuunnittelu

NÄYTTÄMÖTYÖT
2000 Anna Karenina, Lahden kaupunginteatteri, ohjaus Jotaarkka Pennanen, valosuunnittelu
2000 Sateenkaari, Raivoisat Ruusut, ohjaus Ritva Siikala, valosuunnittelu
2002 Anna Karenina, Valkeakosken kaupunginteatteri, ohjaus Petri Lairikko, valo- ja äänisuunnittelu
2002 Kesäyön unelma, Tampereen Työväen Teatteri, ohjaus Kari Väänänen, valosuunnittelu
2003 Niskavuoren nuori emäntä, Tampereen Työväen Teatteri, ohjaus Jotaarkka Pennanen, valosuunnittelu
2003 Särkynyt neitsyt, ohjaus Jotaarkka Pennanen, äänisuunnittelu
2004 Tatuoitu ruusu, Tampereen Työväen Teatteri, ohjaaja Jotaarkka Pennanen, valosuunnittelu
2004 Tango Solo, Caisa, ohjaus Anneli Ollikainen, äänisuunnittelu
2007 Vapauden vanki, Madetoja sali, ohjaus Kalle Holmberg, valo- ja videosuunnittelu
2008 Uponnut pursi, ohjaus Jotaarkka Pennanen, äänisuunnittelu

nopeat työt
2002 OM, Teatterikorkeakoulu, ohjaus Åsa Simma, valo- ja äänisuunnittelu
2005 Toni Edelmann juhlakonsertti, Savoy teatteri, projisointitoteutus
2009 Toni Edelmann konsertti, Sysmän suvisoitto, valo- ja äänisuunnittelu

NÄYTTELYTOIMINTA
2000 Koulumuseo, Helsingin kaupunginmuseo, valo- ja äänitoteutus
2000 Hugo Simberg, Ateneum, valosuunnittelu
2001 Helene Schjerfbeck, Hyvinkään taidemuseo, valosuunnittelu
2001 Päivälehden museo, Päivälehden arkistosäätiö, näyttelyn av-toteutus
2002 Horisontissa Helsinki, Helsingin kaupunginmuseo, äänisuunnittelu
2002 Kolme näkökulmaa Helsinkiin, Helsingin kaupunginmuseo, cd-rom äänisuunnittelu
2003 Sanoman, Päivälehden museo, Sanoma Oy, videoeditointi
2004 Nikolai II, Etelä-Karjalan museo, näyttelyvalaistus
2004 Kivessä Elämä, Tytyrin kaivosmuseo, Lohja, ääniteos
2006 Näyttely, Etelä-Karjalan museo, näyttelyvalaistus
2007 Kemiaa koko elämä, Tekniikanmuseo, av-tekniikka
2007 Päivälehden museo, Perusnäyttely, Sirje Ruohtulan ja Antti Viirkorven kanssa näyttelyvalaistus
2008 Palava Jää, Teatterimuseo, 40-vuotis taiteilijajuhla
2007 Suomen merimuseo, Merikeskus Vellamo, Kotka, näyttelyvalaistus
2009 Keisarin vaunut, Suomen Rautatiemuseo, valaistussuunnittelu

nopeat työt
2001 Kaupunki herää, Myyrmäki talon galleria, näyttelyvalaistus
2002 Hyppää ruutuun, Päivälehden museo, AV-toteutus
2002 Päivälehden museo kesänäyttely, AV-toteutus
2002 Myllysaaren museo, Valkeakoski, näyttelytoteutus
2003 Aikakokeita, Hyvinkään taidemuseo, valaistus- ja äänimaailma
2004 Taju 2004 - sivusta katsoen, Hyvinkään taidemuseo, näyttelyvalaistus
2004 Minä Aku Ankka, Päivälehden museo, näyttelyvalaistus
2004 Valvillan tehdasmuseo, Hyvinkään taidemuseo, näyttelyvalaistus
2005 Sensuroitu, Päivälehden museo, näyttelyvalaistus
2005 Kuin elät, Hyvinkään taidemuseo, valo- ja av-toteutus
2005 Frö - uusmaalaista käsityötä, Nylands hantverk, valo- ja äänitoteutus
2006 Taju 2006 - Äidin taju, Hyvinkään taidemuseo, AV-toteutus
2006 Katoamisia, Catarina Ryöppy, Hyvinkään taidemuseo, näyttelyvalaistus
2006 Nalle Puhin juhlapäivä, Päivälehden museo, AV-toteutus
2006 Valotila - näyttely, Työhistoriaa 1968-2006, Kokkolan kaupunginteatterin aula
2007 Valotila II - näyttely, Työhistoriaa 1968-2006, Kemijärven taiteilija residenssi
2009 Elämän työ - Markku Piri, TR1, näyttelyvalaistus
2009 Taju 2009, Hyvinkään taidemuseo, videokoostaminen
2009 Hyvä tavaton, Päivälehden museo, näyttelyn äänimaailmat
2009 Täällä, Kemijärven residenssi, valokuvanäyttely
2009 Tulevaisuuden sanomalehti, Päivälehden museo, videokoostaminen
2009 Painavaa opetusta, Päivälehden museo, videokoostaminen
2009 Näyttelyvalaistuksia, Suomen merimuseo, valaistussuunnittelu

MUSEOKONSULTOINNIT
2001 Päivälehden museo, Päivälehden arkistosäätiö, AV-laitteistosuunnittelu
2001 Hyvinkään taidemuseo, Hyvinkään kaupunki, AV-laitteistosuunnittelu
2002 Myllysaaren museo, Valkeakoski, AV-laitteistosuunnittelu
2003 Vandalorum Vandalorum museum, AV-järjestelmä (luonnos)
2005 Emma, Espoon nykytaiteenmuseo, valaistuskonsultointi
2006 Perusnäyttelyn uusiminen, Päivälehden museo, AV-tekniikka
2006 Emma, Espoon modernin taiteen museo, AV-tekniikka
2006 Etelä-Karjalan museo, Lappeenranta, AV-tekniikka
2008 Suomen merimuseo, Merikeskus Vellamo, Kotka, näyttelyvalaistus ja AV-tekniikka

KAUPUNKITILAT JA MAISEMAPYLVÄÄT
2001 Hupisaarten puistoalue, Oulu, puistoalueen yleisvalaistussuunnittelu
2002 Imatran museopylväs, Fingrid Oyj, valaistussuunnittelu
2002 Nummelan maisemapylväs, Fingrid Oyj, valaistussuunnittelu
2003 Kaupunkitalokorttelit, KSV, Helsingin kaupunki, alustava valaistuskonsepti
2004 Tikkurilan valaistusidea, Vantaan kaupunki, valaistuskonsepti, Tarja Ervastin ja K2S-toimiston kanssa
2005 Kaakkurin maisemapylväät, Fingrid Oyj ja Oulun Energia Oy, valaistussuunnittelu
2006 Eurajoen maisemapylväät, Fingrid Oyj, valaistussuunnittelu
2006 Rovakairan maisemapylväs, Rovakairan Oyj, valaistussuunnittelu
2007 Jakomäen keskusta, KSV, Helsinki, valaistuskonsepti
2007 Lempäälän maisemapylväs, Fingrid Oyj, valaistussuunnittelu
2008 Kaupunkikorttelit II, KSV, Helsingin kaupunki, valaistuskonsepti
2008 Illuusio maisemapylväs, EPV Oyj, valaistussuunnittelu