1990 - 
III-NÄYTÖS: TEKEMISEN VUORET

1. kohtaus: Tekeminen vie eteenpäin  

kuva © Lesley Leslie-Spinks

TEKEMISEN TAHDIT
Tekeminen sujui 90-luvulla. Tekniikka oli hallinnassa monien erilaisten tilojen ja tapahtumien kokemusten myötä. Välineet tottelivat minua. Värin ja valon sisällä jatkuva eläminen synnytti nopeitakin sisällöllisiä ratkaisuja, jotka kuitenkin olivat tyylilajissaan oikeita. Kokeileva räiskintä oli ohitse, ja ammatillinen osaaminen tahditti vauhtia. Arvostukselle annoin vastinetta ammattitaidolla ja läsnäolollani.

Valo- tai tilateoksiin ei rahaa valitettavasti vieläkään löytynyt, vaikka kysyntää oli. Valoa piti saada, se oli nyt "in". Sitä nähtiin televisiossa ja ulkomaan seminaarimatkoilla. Mielikuva valotaiteesta muodostui puoliksi viihteen, spektaakkelien ja puoliksi kaupallisten ratkaisujen ahaa-elämyksistä. Välineisiin perustuvan taidemuodon raskas tekninen toteutus oli monille kalleutensa vuoksi yllätys, jopa varakkaille tilaajille täysi yllätys. Taitelijat tekivät erilaisten valotöiden ohella valo- ja tilateoksia, vaikka eivät tuosta työstä saaneetkaan palkkaa.
Valotapahtuman toteutuksessa budjetista 98 % menee kuluihin ja 2 %, hyvällä onnella, voidaan jakaa palkkioina. Alkuviehätyksen laimennuttua, ja kalleuden tultua selväksi, tilaukset vähenivät. Tilanne parani kuitenkin uudelleen laman jälkeen. Ylimääräistä rahaa oli, ja kansalle haluttiin tarjota sirkushuveja. Mitä arvokkaampi kulttuurillinen kohde valaistiin ja mitä värikkäämmin, sitä halutumpi. Jatkuvuutta taikka kaupunkitilan rikastamista ei välttämättä haluttu eikä osattu kuvitella. Todellinen ymmärryksen puute valotaiteesta muodostui ongelmaksi, kun päätöksiä ja valintoja tehtiin ja ratkaisujen vaikutukset olivat pitkäkestoisia ja monivuotisia.

Ilman syvempää sisältöä: Värivalo suunnattuna talon tai monumentin pintaan ei ole valotaidetta
Värivalo suunnattuna puuhun tai maisemaan ei ole valotaidetta
Värivalo, joka syttyy ja sammuu, ei ole valotaidetta. Se on liikennevalo.
Tavallisuudesta poikkeava valaistus nimetään, medioita myöten, liian helposti valotaiteeksi ja tekijät valotaiteilijaksi. Kun toteutetaan valaistustapahtuma, jossa nykytekniikalla luodaan valoja, se on tapahtuma, jolla on oma arvonsa ja paikkansa.   

TEKEMISEN VALOT JA VARJOT
Työskentelin samaan aikaan monessakin projektissa suunnittelujen eri vaiheissa. Tämä on varmaankin ollut se vaihe elämässäni, jossa olen ollut voimakkaimmillani.
Elämän moniajon hallinta kiidättää ja kiireinen tekee nopeita päätöksiä. Projektien suurentumisen ja vaativuuden myötä ajauduin kauemmas nuoruuden ideologiastani, vaikka se oli edelleen olemassa. Keski-ikä lähestyi ja elämä keskiluokkaistui. Työt jakautuivat töihin ja "vaikeuksia aiheuttaviin ystävätöihin".

Kokemuksien myötä, ammattitaidon kehittyessä ratkaisujen tekeminen oli nopeampaa, kun pystyin ammentamaan kokemuksien tuottamasta tiedosta. Siinä piili myös vaara, sillä kuten kaikki tilastot, kokemukset saa todistamaan vanhan hyväksi ja uusien ratkaisumallien ja uuden hakeminen tyrehtyy, kun on "vanhaa mistä ammentaa". Töitä oli joka suuntaan ja erilaisissa rooleissa. Oli taiteilijana oloa ja konsultoivana erityisasiantuntijana toimimista. Teknisesti kaikki onnistui, mutta henkisesti oli raskasta. Erilaiset työt ja niiden vaatimukset repivät erisuuntiin ja sielu oli vaikeuksissa.
Oman ammattitaidon kasvaessa ymmärrys valon mahdollisuuksista kasvoi. Etenin uskoen taiteeseen, muutokseen ja mahdollisuuteeni vaikuttaa taiteen avulla. Kuitenkin epäilys tekemisen mielekkyydestä hiipii alitajuntaani. Vuodesta toiseen toistuva työympäristön problematiikka alkoi ahdistaa. Olinko jo saanut tarpeekseni vai olinko vain väsynyt?

Vuosikymmenen loppupuolella luovan ajattelun muutokset sekä yhteiskunnan taloudelliset vaikeudet ajoivat näyttämöteoksien visuaalisuuden pelkistymiseen. Samalla koin siitä katoavan yhden magian muodon, jota niin rakastin ja jäin kaipaamaan.

Tanssiteokset ja installaatiot antoivat vielä tilaa toisenlaiseen ilmaisuun. Ne rikastuttivat kädenjälkeäni. Niitä yhdisti valon käyttäminen abstraktina elementtinä, josta saattoi luoda itsenäisen teoksen. Tanssissa se rakentui näyttämöllisen valaistuksen sisään ja tilateoksessa tilaan.
Joskus rauhallisuuden ja luotettavuuden hinta on kova Tasapainoilusta itseni haavoittuvana pitämisen, työn toteuttamisen ja isojen näyttämöiden ilmapiirin kanssa tuli vaikeaa. Pystyin ohittamaan epäkohdat pitämällä itseni syvällä taiteen tekemisessä. Saatoin toki ajatella ja jopa puhua produktiota vastaan, mutta samalla toteuttaa sitä täysillä. Kyseessä on samankaltainen kupla kuin "urheilu ja politiikka eivät kuulu yhteen". Tekemisestä syntyy turvallinen olo, ja kuplan sisältä näkee ulos yhä kapeammalla sektorilla. Vuosikymmenen loppua kohti mentäessä tuli minullakin rajoja vastaan.

Kaiken tekemisen keskellä olin mukana kahdessa pidempiaikaisessa projektissa. Vuosikymmenen alkupuolella oli rakennusprojektina Espoon Revontulihalli ja loppupuolella Kiasma-teatteri. Taiteen tekeminen ja rakennusprojektit ovat samanaikaisesti tehtyinä aina vaikeita, johtuen kokonaan eri työympäristöstä ja moraalista. Niinpä sain varoituksen omasta rajallisuudestani burn-outin muodossa. Kuuden viikon sairasloma Espoon projektista kylläkin mahdollisti tilateoksen tekemisen USA:ssa. Henkiselle puolelle se oli parasta lepoa.
Alitajunnassa alkoi selviytymisen prosessi, joka kesti vuosia, ja tuloksista sain nauttia vasta vuosien kuluttua.

Kaipasin muutosta ja valolle uusia visuaalisia tavoitteita. Tuskin tiesin mitä halusin, en niistä osannut myöskään keskustella.

Mikä on se unelma, joka on aina jossain tavoittamattomissa?

Ollako vai eikö, ei siinä ole pulmaa.  

TEKEMISEN POIMINTOJA
Produktion taiteellinen merkitys voi olla hyvinkin vähäinen, tärkeämmäksi voi muodostua taiteentekijöiden kohtaamiset.
Mitä syvemmälle pääsee taiteessaan, sitä syvemmälle haluaa päästä. Lavastajista nostan Tiina Makkosen ja Pekka Ojamaan. He edustivat lähtökohdiltaan töissään samanlaista säröistä tilaa ja rikasta visualisointia, joka antoi minulle paljon tilaa. Heidän kädenjälkensä olivat erilaisia, mutta minulle niissä toteutui ympäristö, jossa pystyin luomaan maalauksellisia tiloja.

"Kesäyön uni" Helsingin Kaupunginteatterissa valmistui vuoden 1989 lopussa, mutta ensi-ilta siirtyi seuraavan vuoden puolelle. Sen tilallinen visuaalisuus, jonka Tiina Makkonen loi, on minulle rakas ja käsittämätön.
Huolimatta valo-osaston asenteista, tämä työ kruunasi asemani kaupunginteatterissa - ja se antoi mahdollisuuden irtisanoa itseni. Ohjaaja Tytti Oittisen kanssa tein monta hyvää produktiota. Mieleen ovat jääneet Tiina Makkosen lavastama Hiroshima rakastettuni (1991) ja Piilopaikka (1993). Nukkekoti (1992) ja Kolme siskoa (1994) olivat Pekka Ojamaan. Niistä vahvimmaksi on mieleeni jäänyt Ibsenin Nukkekoti, jota esitettiin joulunaikaan monena vuotena joulumyyjäisten kera. Säröineen kokonaisuus oli teatteria parhaimmillaan.
Elän tapahtumarikasta aikaa, perusvalaistusratkaisut syntyvät nopeasti, taiteellinen ilmaisu sujuu.

Huoli on työyhteisöissä tapahtuvasta sisällön viihteellistymisestä.

Loppuun asti kapinallisten kohtalo on rahoituksen loppuminen.  

TILATEOKSIA
Tilateoksissa työskentelen aineettomien elementtien kanssa; tila, valo ja ääni. Apuna on tarvittaessa materiaaleja, joilla valo muuttuu näkyväksi niihin osuessaan. Äänimaailma on tilateoksissa aina ollut tärkeä, sillä sen avulla stimuloin kokijaa laajentamaan kokemustaan.

Teoksessani Long Run Vanhalla (1986) ja Glashuset (1987), esitin Vindhäxor-tanssiryhmän kanssa tekemiäni valoja. Tämä noin 20 minuutin pituinen teos kokosi siihen mennessä käyttämäni esitysten sisältämät valoelementit. Long Run alkoi vuoden 1982 käyttämistäni valon perusväreistä ja laajeni valomuotojen kautta vuoden 1986 tilallisiin väreihin, jotka muodostivat erilaisia aika- ja tilakokemuksia. Halusin tällä työllä tutkia ja samalla näyttää, että näyttämövalaistus voi olla oma itsenäinen teoksensa.

Tilateoksissa Insomnia (1990) ja Shadow Takes a Walk (1996) toteutuivat monet unelmat. Tein ne yhdessä Tarja Ervastin kanssa. Molemmat elementit, valo ja ääni, toteuttivat niissä omaa taidettaan ja yhdessä kokonaisuutta.

Tultaessa 90-luvulle olivat tilateoksien toteuttamisen laitteistotarpeet kasvaneet töiden myötä. Ei ollut enää mahdollista työskennellä samoilla ehdoilla kuin kymmenen vuotta aikaisemmin. Oli halu tehdä laadukkaampaa, toteuttaa teoksensa hyvin sekä mahdollistaa elämyksellinen tilateos.

Muutokset yhteiskunnassa ja ajattelussa johtivat 2000-luvulla taantumaan. Kysyntää oli, mutta resurssien saaminen valotaiteelle vaikeutui. Palattiin ajatukseen, ettei mikään saa mitään maksaa ja sisältökin mieluummin voisi olla viihdyttävää kuin taidetta isolla teellä.

Koska tilateokset eivät olleet koskaan päätyöni, niiden asema heikkeni. Pyrinkin tilateosten sijaan toteuttamaan päätöitteni sisällä valotaidettani osana niiden kokonaisuutta. Näin pystyin purkamaan itseäni ja kehittämään tätä osa-aluetta. 

(HS 10.03.1993)
ERVASTIN JA VOLASEN TILATEOS ESILLÄ TEATTERIKONGRESSISSA USA:SSA

Valosuunnittelija Tarja Ervasti ja valo- ja äänisuunnittelija Ilkka Volanen esittelevät kutsusta tilateoksensa Shadow Takes a Walk ensi viikolla Yhdysvalloissa Kansasissa. Ervasti ja Volanen vierailevat siellä arvostetun amerikkalaisen teatterialan järjestön USITT:n (United States Institute of Theatre Technology) vuosittaisessa kongressissa.

USITT:hen kuuluu lavastajia, valo-. ääni- ja pukusuunnittelijoita. jotka työskentelevät teatterin, television ja elokuvan piirissä. Ervastin ja Volasen teos on Kansasissa esillä ensimmäistä kertaa. Se toteutetaan valon, äänen, musiikin, videoinstallaation, veistoksellisten elementtien ja itse tilan impulssien keinoin. Teos on kuvataiteen ja teatterin aineksia käyttävä kokonaisuus, jossa katsoja liikkuu teoksen sisällä.

Shadow Takes a Walk on herättänyt ennakolta mielenkiintoa Yhdysvalloissa, koska teatterinomaisen valon ja äänen käyttö ei ole kovin tunnettua sikäläisessä tilataiteessa. 

TEATTERIKORKEAKOULU
HALLINTOVIRASTO
PÄÄTÖS N:o 200/87 ikälisästä
3.12.1987
Vt. puhetekniikan lehtori Ilkka Volaselle maksetaan kaksi ikälisää valtion virkamiesten ikälisäsopimuksen ja seuraavien palvelussuhteiden perusteella: 

 






Vt. hallintojohtaja

Suomen Teatterikoulu tuntipalkkainen valomies 40 h/vk  1.1.75-28.2.75 2 kk
näyttämömies  1.5.75-28.2.77  1 v 10kk
valo- ja tehostemestari 1.3.77-31.7.79
 2 v  (palkaton virkavapaus 15.1.-10.7.79)
Teatterikorkeakoulu valaistus- ja tehostemestari  1.8.79-31.1.80
 6 kk
4 v 6 kk

CATFISH ROAD (1996)
Ilman vertailua muihin töihin, on mieleeni jäänyt Catfish Road. Esityksen musiikki, suuri taustafondi, koreografia ja sekä kaikki muu työ yhdessä muodostivat panostuksen, joka oli mielestäni vertaansa vailla. Ja kaikki tämä vain kolmen esityksen takia.

Catfish Road oli minulle enemmän kuin tanssiteos. Taideteos, jossa liike, musiikki, lavastus ja valaistus olivat voimakkaina läsnä. Ehkä tämä tanssiteos ei ollut historiallisesti ainutlaatuinen, mutta niin minä sen koin.

Musiikin sävelsivät Mats Persson ja Jonas Lindgren. Musiikin esittivät pianistit Mats Persson ja Kristine Scholz, sähköistetty viulukvartetti Fläskkvartetten ja laulaja Dalila da Silva Costa. Takafondin maalaus Rolf Hansson, puvustus Lisskulla Moltke-Hoff. Tanssijat olivat Vindhäxor parhaimmistoa: Jane Darling, Toby Gunn, Robin Haggar, Dan Johansson, Anna Källblad, Eva Lundqvist ja Stephane Mensah.  

MÁTTARÁHKU NIEDDAT (1997)
Samalla tavalla kuin "Catfish Road" haluan nostaa tämän työn visuaalisuudeltaan kategoriaan "täydelliset".

Teos oli puhdas kokonaisuus, jossa näyttelijä ja joikaaja Åsa Simma teki valon ja äänen kanssa ainutlaatuista yhteistyötä. Kiersimme Saamenmaata, Ruotsia ja Suomessa keikka oli Suomenlinnassa. Mukana, totta kai, olivat perheen jäsenet Ida-Lotta ja Norman.

Työ oli parhaimpiani. Valomaailma oli puhtaan yksinkertainen ja äänimaailma herkkää tulkintaa. Esityksessä oli käytössä myös video, joka heijastettiin rummun pintaan.

Näyttämöllä oli Åsa Simma, äänissä ja valoissa Ilkka Volanen. Laulut olivat Sainkho Namchylakin ja Åsa Simman, ohjauksesta vastasivat Makka Kleist ja Ida-Lotta Backman. Visualisointi oli Jun Maedan ja Norman Charlesin. 

DN 28.2.1998 Ingegärd Waaranperä
Exotisk jojk med glimtar av humor

Upplevelsen av Åsa Simmas röst är så ursprunglig att man grips av svindel.
Åsa Simma är ett väsen som förvandlar sig till vad hon vill. Hennes föreställning med det exotiska namnet "Máttaráhku nieiddat", förmödrarnas sång, föds framför våra ögon i samma stund som det ur en kvinnas rytmiska smärta omärkligt uppstår musik. Föreställningen har sina rötter i urgamla riter som gestaltas med konstnärlig integritet och utan att ges frälsningsbudskap.

I SJÄLVA VERNET är det ett mycket modernt möte som utspelar sig mellan det utkylda, urplockade Gamla riksarkivet där väggarnas dokumenthyllor står tomma som efter en slocknad civilisation, och donna shamanistiska föreställning med uttryck hämtade både från den mongoliska strupsången och den japanska buto-dansen, men självklart mest från jojken och den samiska kulturen.

Scenbilden innehåller samma kollision: Invid en pelare från arkivets ursprungliga inredning ligger och står föreställningens tre jättelika samiska trolltrummor, med vit djurhud spänd över ovalerna av böjd näver. På den upprätta trumman projiceras flimrande svartvit film - en renhjord böljar fram över fjället, ackompanjerad av Åsa Simmas dans och det klapprande crescendot från hennes bälte av hängande benbitar, när hjorden störtar utför branten och sugs ner i snön.

SAMEKULTUREN FINNS ursprungligen ingen teater. Jojken och trummandet är åkallan och meditation, till för utövarna, inte för publik. Därför finns det ofta en dubbelhet i Åsa Simmas föreställningar, en kluvenhet mellan kult och förevisande ur vilken hon skapar en konst som är helt unik, denna gång inte minst musikaliskt.

JAG TROR MIN INTE OM att kunna se in i en jojk, men när hon skildrar jägarens snöpliga misslyckanden. gång på gång, öppnar sig sången och glimtar till i en lika lättbegriplig som oväntad humor.

Märkligast är röstens outtömliga möjligheter: plötsligt fylls rummet med fjällvärldens alla djur - en björns rytande, fjällripans mjuka rop, fjällgåsens klagan. Fågelsträcken drar genom rummet och - märkligast av allt - här hörs också ekot. Varje rop följs av sin lilla skugga, som ett kalligrafiskt tecken i miniatyr, åstadkommit bara med den mänskliga rösten. Publiken lyssnar som barn. med växande förundran, gripen av en upplevelse som är så ursprunglig att man grips av svindel.