1990 -
III-NÄYTÖS: TEKEMISEN VUORET
1. kohtaus: Tekeminen vie eteenpäin
kuva © Lesley Leslie-Spinks
TEKEMISEN TAHDIT
Tekeminen sujui 90-luvulla. Tekniikka oli hallinnassa monien erilaisten
tilojen ja tapahtumien kokemusten myötä. Välineet tottelivat minua.
Värin ja valon
sisällä jatkuva eläminen synnytti nopeitakin sisällöllisiä ratkaisuja,
jotka kuitenkin olivat tyylilajissaan oikeita. Kokeileva räiskintä oli
ohitse, ja ammatillinen osaaminen tahditti vauhtia. Arvostukselle annoin
vastinetta ammattitaidolla ja läsnäolollani.
Valo- tai tilateoksiin ei rahaa valitettavasti vieläkään löytynyt,
vaikka kysyntää oli. Valoa piti saada, se oli nyt "in". Sitä nähtiin
televisiossa ja ulkomaan seminaarimatkoilla. Mielikuva valotaiteesta
muodostui puoliksi viihteen, spektaakkelien ja puoliksi kaupallisten
ratkaisujen ahaa-elämyksistä.
Välineisiin perustuvan taidemuodon raskas tekninen toteutus oli monille
kalleutensa vuoksi yllätys, jopa varakkaille tilaajille täysi yllätys.
Taitelijat
tekivät erilaisten valotöiden ohella valo- ja tilateoksia, vaikka eivät
tuosta työstä saaneetkaan palkkaa.
Valotapahtuman toteutuksessa budjetista 98 % menee kuluihin ja 2 %, hyvällä onnella, voidaan jakaa palkkioina.
Alkuviehätyksen laimennuttua, ja kalleuden tultua selväksi, tilaukset
vähenivät. Tilanne parani kuitenkin uudelleen laman jälkeen.
Ylimääräistä
rahaa oli, ja kansalle haluttiin tarjota sirkushuveja. Mitä arvokkaampi
kulttuurillinen kohde valaistiin ja mitä värikkäämmin, sitä halutumpi.
Jatkuvuutta taikka kaupunkitilan rikastamista ei välttämättä haluttu
eikä osattu kuvitella. Todellinen ymmärryksen puute valotaiteesta
muodostui ongelmaksi,
kun päätöksiä ja valintoja tehtiin ja ratkaisujen vaikutukset olivat
pitkäkestoisia ja monivuotisia.
Ilman syvempää sisältöä:
Värivalo suunnattuna talon tai monumentin pintaan ei ole valotaidetta
Värivalo suunnattuna puuhun tai maisemaan ei ole valotaidetta
Värivalo, joka syttyy ja sammuu, ei ole valotaidetta. Se on liikennevalo.
Tavallisuudesta poikkeava valaistus nimetään, medioita myöten, liian
helposti valotaiteeksi ja tekijät valotaiteilijaksi. Kun toteutetaan
valaistustapahtuma,
jossa nykytekniikalla luodaan valoja, se on tapahtuma, jolla on oma
arvonsa ja paikkansa.
TEKEMISEN VALOT JA VARJOT
Työskentelin samaan aikaan monessakin projektissa suunnittelujen eri
vaiheissa. Tämä on varmaankin ollut se vaihe elämässäni, jossa olen
ollut voimakkaimmillani.
Elämän moniajon hallinta kiidättää ja kiireinen tekee nopeita päätöksiä.
Projektien suurentumisen ja vaativuuden myötä ajauduin kauemmas
nuoruuden ideologiastani, vaikka se oli edelleen olemassa. Keski-ikä
lähestyi ja elämä
keskiluokkaistui. Työt jakautuivat töihin ja "vaikeuksia aiheuttaviin
ystävätöihin".
Kokemuksien myötä, ammattitaidon kehittyessä ratkaisujen tekeminen oli
nopeampaa, kun pystyin ammentamaan kokemuksien tuottamasta tiedosta.
Siinä piili myös
vaara, sillä kuten kaikki tilastot, kokemukset saa todistamaan vanhan
hyväksi ja uusien ratkaisumallien ja uuden hakeminen tyrehtyy, kun on
"vanhaa mistä ammentaa".
Töitä oli joka suuntaan ja erilaisissa rooleissa. Oli taiteilijana oloa
ja konsultoivana erityisasiantuntijana toimimista. Teknisesti kaikki
onnistui, mutta henkisesti oli
raskasta. Erilaiset työt ja niiden vaatimukset repivät erisuuntiin ja
sielu oli vaikeuksissa.
Oman ammattitaidon kasvaessa ymmärrys valon mahdollisuuksista kasvoi.
Etenin uskoen taiteeseen, muutokseen ja mahdollisuuteeni vaikuttaa
taiteen avulla. Kuitenkin epäilys tekemisen mielekkyydestä hiipii
alitajuntaani. Vuodesta toiseen toistuva
työympäristön problematiikka alkoi ahdistaa. Olinko jo saanut
tarpeekseni vai olinko vain väsynyt?
Vuosikymmenen loppupuolella luovan ajattelun muutokset sekä yhteiskunnan
taloudelliset vaikeudet ajoivat näyttämöteoksien visuaalisuuden
pelkistymiseen. Samalla koin
siitä katoavan yhden magian muodon, jota niin rakastin ja jäin
kaipaamaan.
Tanssiteokset ja installaatiot antoivat vielä tilaa toisenlaiseen
ilmaisuun. Ne rikastuttivat kädenjälkeäni. Niitä yhdisti valon
käyttäminen abstraktina
elementtinä, josta saattoi luoda itsenäisen teoksen. Tanssissa se
rakentui näyttämöllisen valaistuksen sisään ja tilateoksessa tilaan.
Joskus rauhallisuuden ja luotettavuuden hinta on kova
Tasapainoilusta itseni haavoittuvana pitämisen, työn toteuttamisen ja
isojen näyttämöiden ilmapiirin kanssa tuli vaikeaa. Pystyin ohittamaan
epäkohdat
pitämällä itseni syvällä taiteen tekemisessä. Saatoin toki ajatella ja
jopa puhua produktiota vastaan, mutta samalla toteuttaa sitä täysillä.
Kyseessä on samankaltainen kupla kuin "urheilu ja politiikka eivät kuulu
yhteen". Tekemisestä syntyy turvallinen olo, ja kuplan sisältä näkee
ulos yhä kapeammalla sektorilla. Vuosikymmenen loppua kohti mentäessä
tuli minullakin rajoja vastaan.
Kaiken tekemisen keskellä olin mukana kahdessa pidempiaikaisessa
projektissa. Vuosikymmenen alkupuolella oli rakennusprojektina Espoon
Revontulihalli ja loppupuolella Kiasma-teatteri.
Taiteen tekeminen ja rakennusprojektit ovat samanaikaisesti tehtyinä
aina vaikeita, johtuen kokonaan eri työympäristöstä ja moraalista.
Niinpä sain
varoituksen omasta rajallisuudestani burn-outin muodossa. Kuuden viikon
sairasloma Espoon projektista kylläkin mahdollisti tilateoksen tekemisen
USA:ssa. Henkiselle puolelle se oli
parasta lepoa.
Alitajunnassa alkoi selviytymisen prosessi, joka kesti vuosia, ja tuloksista sain nauttia vasta vuosien kuluttua.
Kaipasin muutosta ja valolle uusia visuaalisia tavoitteita. Tuskin tiesin mitä halusin, en niistä osannut myöskään keskustella.
Mikä on se unelma, joka on aina jossain tavoittamattomissa?
Ollako vai eikö, ei siinä ole pulmaa.
TEKEMISEN POIMINTOJA
Produktion taiteellinen merkitys voi olla hyvinkin vähäinen, tärkeämmäksi voi muodostua taiteentekijöiden kohtaamiset.
Mitä syvemmälle pääsee taiteessaan, sitä syvemmälle haluaa päästä.
Lavastajista nostan Tiina Makkosen ja Pekka Ojamaan. He edustivat
lähtökohdiltaan töissään samanlaista säröistä tilaa ja rikasta
visualisointia,
joka antoi minulle paljon tilaa. Heidän kädenjälkensä olivat erilaisia,
mutta minulle niissä toteutui ympäristö, jossa pystyin luomaan
maalauksellisia
tiloja.
"Kesäyön uni" Helsingin Kaupunginteatterissa valmistui vuoden 1989
lopussa, mutta ensi-ilta siirtyi seuraavan vuoden puolelle. Sen
tilallinen visuaalisuus, jonka
Tiina Makkonen loi, on minulle rakas ja käsittämätön.
Huolimatta valo-osaston asenteista, tämä työ kruunasi asemani
kaupunginteatterissa - ja se antoi mahdollisuuden irtisanoa itseni.
Ohjaaja Tytti Oittisen kanssa tein monta hyvää produktiota. Mieleen ovat
jääneet Tiina Makkosen lavastama Hiroshima rakastettuni (1991) ja
Piilopaikka (1993).
Nukkekoti (1992) ja Kolme siskoa (1994) olivat Pekka Ojamaan. Niistä
vahvimmaksi on mieleeni jäänyt Ibsenin Nukkekoti, jota esitettiin
joulunaikaan monena vuotena
joulumyyjäisten kera. Säröineen kokonaisuus oli teatteria
parhaimmillaan.
Elän tapahtumarikasta aikaa, perusvalaistusratkaisut syntyvät nopeasti, taiteellinen ilmaisu sujuu.
Huoli on työyhteisöissä tapahtuvasta sisällön viihteellistymisestä.
Loppuun asti kapinallisten kohtalo on rahoituksen loppuminen.
TILATEOKSIA
Tilateoksissa työskentelen aineettomien elementtien kanssa; tila, valo
ja ääni. Apuna on tarvittaessa materiaaleja, joilla valo muuttuu
näkyväksi niihin
osuessaan. Äänimaailma on tilateoksissa aina ollut tärkeä, sillä sen
avulla stimuloin kokijaa laajentamaan kokemustaan.
Teoksessani Long Run Vanhalla (1986) ja Glashuset (1987), esitin
Vindhäxor-tanssiryhmän kanssa tekemiäni valoja. Tämä noin 20 minuutin
pituinen teos kokosi
siihen mennessä käyttämäni esitysten sisältämät valoelementit. Long Run
alkoi vuoden 1982 käyttämistäni valon perusväreistä
ja laajeni valomuotojen kautta vuoden 1986 tilallisiin väreihin, jotka
muodostivat erilaisia aika- ja tilakokemuksia. Halusin tällä työllä
tutkia ja samalla
näyttää, että näyttämövalaistus voi olla oma itsenäinen teoksensa.
Tilateoksissa Insomnia (1990) ja Shadow Takes a Walk (1996) toteutuivat
monet unelmat. Tein ne yhdessä Tarja Ervastin kanssa. Molemmat
elementit, valo ja ääni, toteuttivat
niissä omaa taidettaan ja yhdessä kokonaisuutta.
Tultaessa 90-luvulle olivat tilateoksien toteuttamisen laitteistotarpeet
kasvaneet töiden myötä. Ei ollut enää mahdollista työskennellä samoilla
ehdoilla kuin kymmenen vuotta aikaisemmin. Oli halu tehdä laadukkaampaa,
toteuttaa teoksensa hyvin sekä mahdollistaa elämyksellinen tilateos.
Muutokset yhteiskunnassa ja ajattelussa johtivat 2000-luvulla
taantumaan. Kysyntää oli, mutta resurssien saaminen valotaiteelle
vaikeutui. Palattiin ajatukseen, ettei
mikään saa mitään maksaa ja sisältökin mieluummin voisi olla
viihdyttävää kuin taidetta isolla teellä.
Koska tilateokset eivät olleet koskaan päätyöni, niiden asema heikkeni.
Pyrinkin tilateosten sijaan toteuttamaan päätöitteni sisällä
valotaidettani osana niiden kokonaisuutta. Näin pystyin purkamaan
itseäni ja kehittämään tätä osa-aluetta.
(HS 10.03.1993)
ERVASTIN JA VOLASEN TILATEOS ESILLÄ TEATTERIKONGRESSISSA USA:SSA
Valosuunnittelija Tarja Ervasti ja valo- ja äänisuunnittelija Ilkka
Volanen esittelevät kutsusta tilateoksensa Shadow Takes a Walk ensi
viikolla Yhdysvalloissa Kansasissa.
Ervasti ja Volanen vierailevat siellä arvostetun amerikkalaisen
teatterialan järjestön USITT:n (United States Institute of Theatre
Technology) vuosittaisessa kongressissa.
USITT:hen kuuluu lavastajia, valo-. ääni- ja pukusuunnittelijoita. jotka
työskentelevät teatterin, television ja elokuvan piirissä. Ervastin ja
Volasen teos on
Kansasissa esillä ensimmäistä kertaa. Se toteutetaan valon, äänen,
musiikin, videoinstallaation, veistoksellisten elementtien ja itse tilan
impulssien keinoin.
Teos on kuvataiteen ja teatterin aineksia käyttävä kokonaisuus, jossa
katsoja liikkuu teoksen sisällä.
Shadow Takes a Walk on herättänyt ennakolta mielenkiintoa
Yhdysvalloissa, koska teatterinomaisen valon ja äänen käyttö ei ole
kovin tunnettua
sikäläisessä tilataiteessa.
TEATTERIKORKEAKOULU
HALLINTOVIRASTO
PÄÄTÖS N:o 200/87 ikälisästä
3.12.1987
Vt. puhetekniikan lehtori Ilkka Volaselle maksetaan kaksi ikälisää valtion virkamiesten ikälisäsopimuksen
ja seuraavien palvelussuhteiden perusteella:
Vt. hallintojohtaja
Suomen Teatterikoulu | tuntipalkkainen valomies 40 h/vk 1.1.75-28.2.75 | 2 kk |
näyttämömies 1.5.75-28.2.77 | 1 v 10kk | |
valo- ja tehostemestari 1.3.77-31.7.79 |
2 v (palkaton virkavapaus 15.1.-10.7.79) | |
Teatterikorkeakoulu | valaistus- ja tehostemestari 1.8.79-31.1.80 |
6 kk |
4 v 6 kk |
CATFISH ROAD (1996)
Ilman vertailua muihin töihin, on mieleeni jäänyt Catfish Road.
Esityksen musiikki, suuri taustafondi, koreografia ja sekä kaikki muu
työ yhdessä muodostivat
panostuksen, joka oli mielestäni vertaansa vailla. Ja kaikki tämä vain
kolmen esityksen takia.
Catfish Road oli minulle enemmän kuin tanssiteos. Taideteos, jossa
liike, musiikki, lavastus ja valaistus olivat voimakkaina läsnä. Ehkä
tämä tanssiteos ei
ollut historiallisesti ainutlaatuinen, mutta niin minä sen koin.
Musiikin sävelsivät Mats Persson ja Jonas Lindgren. Musiikin esittivät
pianistit Mats Persson ja Kristine Scholz, sähköistetty viulukvartetti
Fläskkvartetten
ja laulaja Dalila da Silva Costa. Takafondin maalaus Rolf Hansson,
puvustus Lisskulla Moltke-Hoff. Tanssijat olivat Vindhäxor
parhaimmistoa: Jane Darling, Toby Gunn, Robin Haggar,
Dan Johansson, Anna Källblad, Eva Lundqvist ja Stephane Mensah.
MÁTTARÁHKU NIEDDAT (1997)
Samalla tavalla kuin "Catfish Road" haluan nostaa tämän työn visuaalisuudeltaan kategoriaan "täydelliset".
Teos oli puhdas kokonaisuus, jossa näyttelijä ja joikaaja Åsa Simma teki
valon ja äänen kanssa ainutlaatuista yhteistyötä. Kiersimme
Saamenmaata, Ruotsia
ja Suomessa keikka oli Suomenlinnassa. Mukana, totta kai, olivat perheen
jäsenet Ida-Lotta ja Norman.
Työ oli parhaimpiani. Valomaailma oli puhtaan yksinkertainen ja
äänimaailma herkkää tulkintaa. Esityksessä oli käytössä myös video,
joka heijastettiin rummun pintaan.
Näyttämöllä oli Åsa Simma, äänissä ja valoissa Ilkka Volanen. Laulut
olivat Sainkho Namchylakin ja Åsa Simman, ohjauksesta vastasivat
Makka Kleist ja Ida-Lotta Backman. Visualisointi oli Jun Maedan ja
Norman Charlesin.
DN 28.2.1998 Ingegärd Waaranperä
Exotisk jojk med glimtar av humor
Upplevelsen av Åsa Simmas röst är så ursprunglig att man grips av svindel.
Åsa Simma är ett väsen som förvandlar sig till vad hon vill. Hennes
föreställning med det exotiska namnet "Máttaráhku nieiddat",
förmödrarnas sång, föds framför våra ögon i samma stund som det ur en
kvinnas rytmiska smärta omärkligt uppstår musik.
Föreställningen har sina rötter i urgamla riter som gestaltas med
konstnärlig integritet och utan att ges frälsningsbudskap.
I SJÄLVA VERNET är det ett mycket modernt möte som utspelar sig mellan
det utkylda, urplockade Gamla riksarkivet där väggarnas dokumenthyllor
står tomma
som efter en slocknad civilisation, och donna shamanistiska
föreställning med uttryck hämtade både från den mongoliska strupsången
och den japanska
buto-dansen, men självklart mest från jojken och den samiska kulturen.
Scenbilden innehåller samma kollision: Invid en pelare från arkivets
ursprungliga inredning ligger och står föreställningens tre jättelika
samiska
trolltrummor, med vit djurhud spänd över ovalerna av böjd näver. På den
upprätta trumman projiceras flimrande svartvit film - en renhjord böljar
fram över fjället, ackompanjerad av Åsa Simmas dans och det klapprande
crescendot från hennes bälte av hängande benbitar, när hjorden störtar
utför branten och sugs ner i snön.
SAMEKULTUREN FINNS ursprungligen ingen teater. Jojken och trummandet är
åkallan och meditation, till för utövarna, inte för publik. Därför finns
det
ofta en dubbelhet i Åsa Simmas föreställningar, en kluvenhet mellan kult
och förevisande ur vilken hon skapar en konst som är helt unik, denna
gång inte
minst musikaliskt.
JAG TROR MIN INTE OM att kunna se in i en jojk, men när hon skildrar
jägarens snöpliga misslyckanden. gång på gång, öppnar sig sången och
glimtar till i en lika lättbegriplig som oväntad humor.
Märkligast är röstens outtömliga möjligheter: plötsligt fylls rummet med
fjällvärldens alla djur - en björns rytande, fjällripans mjuka
rop, fjällgåsens klagan. Fågelsträcken drar genom rummet och -
märkligast av allt - här hörs också ekot. Varje rop följs av sin lilla
skugga,
som ett kalligrafiskt tecken i miniatyr, åstadkommit bara med den
mänskliga rösten. Publiken lyssnar som barn. med växande förundran,
gripen av en upplevelse
som är så ursprunglig att man grips av svindel.