TIKAPUUTEATTERI   1974 -
Pienten teattereiden, kuten Suomen Teatterikoulun Tikapuuteatterin, valojen tekijäksi kävi lähes kuka tahansa, kunhan sattui oikealla hetkellä ohittamaan teatterin ja hymyili. Jonkin verran piti tietää sähköistä, vaikkei sen perään juuri kyselty. Arvostus tähän "ammattiin" näkyi palkassa. Asemaa kuvaa myös se, että jollei sitten ollut pätkätyöläinen, niin löysi itsensä myös kaikenlaisista koulun remonteista.

Jotenkin ajauduin Tikapuuteatteriin. Aloitin 16.9.1974. Minut palkattiin aluksi produktiokohtaisesti pätkätöihin teatterikouluun. Tikapuuteatterissa oli tuolloin yksi näyttämömestari, joka rakensi, kuljetti ja pystytti lavastukset, yksi puvustonhoitaja ja valo- ja äänimies. Jonkin ajan kuluttua paikkani vakiintui ja teinkin sitten kaikkea teatteriesitysten lisäksi musiikkiluokan akustiikasta antennikaapeleiden vetämiseen.

Valaistuksen asemasta ammattiteattereissa ja valaistuksen toteutukseen käytettävästä ajasta noina aikoina minulla ei ole tarkkaa tietoa. Uskoakseni valaistus rakennettiin hieman ennen ensi-iltaa. Kunnallisissa teattereissa valojen tekijältä vaadittiin sähköasentajan koulutusta.

Onneksi visuaalisuuden merkitys oli kasvussa, ja valon merkitys yhtenä osana sitä. Työyhteisöjen ja ilmapiirin kehittyminen oli tärkeää, ne tukivat taiteenalan eteenpäin menemistä. Syntyi kysyntää ja tarjontaa valo- ja äänisuunnittelusta.

Täydennyskoulutuksen panostuksella kurssien sisältö muuttui painottuen värioppiin, havaintopsykologiaan, taiteen eri alueisiin tutustumiseen ja luovuutta vaativien tehtävien suorittamiseen. Osallistuin ja myöhemmin suunnittelin näitä kursseja. Ne toimivat pohjatyönä tulevalle valo- ja äänisuunnittelijoiden koulutukselle.

Alalla oli myös tarve saada koulutusta. Koulutus keskittyi perustietojen antamiseen sähköstä ja teatteritaiteesta. Teatterikoulun täydennyskoulutuksessa lisättiin jo alalla oleville valaistusmestareille valaistuksen kurssitoimintaa, johon osallistuin (tehostemestarit joutuisivat vielä odottamaan). Taiteelliseen ilmaisuun liittyvä kurssitus alkoi 70-luvun lopulla lisääntyen 80-luvun alussa.


TIKAPUITA YLÖSPÄIN

Ensikokemukseni puheteatterista oli Klaus Louhikon herra. Olin tehnyt valoja Vanhalla, mutta lähinnä ajatuksella "että näkyy kuka soittaa". Nyt olin ensi kertaa elämässäni teatterissa, tuijotin näyttämölle ja jäin koukkuun.

Valosuunnittelun opit tulivat minulle tutuiksi Tikapuuteatterissa ohjaavien opettajien Paul Suomisen ja Timo Martinkaupin kautta. Kävin keskusteluja heidän kanssaan valon suunnista ja kuvan rakentamisesta. Lähtökohtana pidettiin 120-asteen studiovalaistuksen oppeja (valon kolme pääsuuntaa).

Valojen päätavoite oli näkyvyys, jonka lisäksi tavoiteltiin realistista näyttämökuvaa (valo = aurinko, valaisin). Puhuttiin valon tulosuunnasta, kolmiulotteisen kuvan muodostamisesta, jossa päävalonsuunta oli merkittävässä asemassa kuvan luomisessa. Valon päätehtävä oli valaista ja tunnelmoida vain jonkin verran. Valotilanteiden muutokset perustuivat tekstiin, ollen tapahtumia tukevia "realismista tinkimättä". Kalusto koostui Strand Patt 23 profiileista, muutamasta loistavasta Patt 123 fresnellistä ja ainakin neljästä Pat 223 fresnellistä. Joukkoon mahtui jokunen Reich &Vogel profiilikin. Kaluston vähyyteen vastasin: "kun kamat loppuvat aloitetaan taiteen teko"

Tikapuuteatterissa tein parhaimmillaan varmaan toistakymmentä ensi-iltaa vuodessa. Esitystoiminta, joissa olin mukana, valmistui pääasiallisesti raittiusyhdistys Koiton näyttämölle, mutta paikkoja jouduttiin hakemaan myös ympäri Helsinkiä. Paikoista muistan, silloin entisöimättömän "ruskean", Säätytalon, Kallion vapaaopiston (nykyisin Kallion setlementtitalo), Vanhan, Ylioppilasteatterin, Bragen juhlasali (Kasarmintorin laidalla) HTY:n sekä Svenska Gårdenin. Epämääräisiä mielikuvia muista tiloista on, mutta 70-luvun alku on jo liian kaukana.

Vuosien aikana Tikapuuteatterin tuotantojen vaatimukset kasvoivat. Oma tietoisuuteni työstäni selkeytyi. Kun ylityöt ja työnmäärä ajoivat minut kesäisin polkemaan pohjoiseen Lappiin ja Norjaan, kerroin hallinnon virkaa tekeville, että jollei työmäärä vähene, joudun lähtemään jo huhtikuussa, jotta saisin paineet purettua ja jaksaisin tulla takaisin töihin elokuussa. Tarve lisähenkilökunnalle oli valtava. Kun aloitin 1974 oli vakinaista näyttämöhenkilökuntaa kokonaista kaksi. Irtisanoessani itseni 1980, oli jo yli kymmenkunta.

Tein kuulemma ylitöitä enemmän kuin laki sallii.

Taiteellisesti olin valojen suunnittelijana saavuttanut tasa-arvon työryhmien sisällä. Ei se täydellistä ollut, mutta sain toteuttaa näkemykseni. Miten siihen sitten pääsin? Lukemalla ja analysoimalla tekstin, osallistumalla suunnittelukokouksiin, joihin keräsin ideakuvia, yleensä valokuvakirjoista tai taidekirjoista. Jokaiselle kohtaukselle tai mielikuvalle pyrin löytämään kuvan, joka kaikkien mielestä voisi kuvastaa sisältöä (piirustuksia, kuvia, musiikkia, näkemyksiä). Taidekirjoja kannettiin useita kiloja kokouksesta toiseen, joissa teksti luettiin, esityksen aikakauteen ja sisältöön liittyviä asioita ja historiallista taustaa kerättiin "lakanaan". Lakanaksi kutsutaan esityksen kulkua ja sisältöä kuvaavaa paperille kirjattua kohtausten aika-akseliin sidottua listausta tapahtumista, tunnelmista ja muista vastaavista. Se oli tärkeä kehys suunnittelulle ja analysoinnin tekoon.

Lopulta olin luottamusmies, työsuojeluvaltuutettu ja istuin koulun hallituksessa. Nuo luottamustehtävät aiheuttivat sen, ettei palkkani noussut. Siitäkin huolimatta, että siitä oli hallituksen päätöskin saatu. Seuraajani sai palkankorotuksen oitis.

Oivalsin pian harjoitusten merkityksen työni kannalta. Ajatusten sisälle pääsee, tunnelmien syntymisen ymmärtää ja sisäistää vain olemalla harjoituksissa läsnä. Valot voivat olla elävä osa esitystä omaksumisen ja tiedostamisen kautta. Rock-maailmassa olin tottunut nopeisiin muutoksiin tilanteissa yleisön kanssa. Teatterissa toimitaan pienemmän skaalan kanssa, mutta jokainen esitys on ainutkertainen tapahtuma jossa yleisön ja esiintyjien välisen vuoropuhelun on vaikutettava myös valoihin (ja ääniin). Valojen ajamisesta tuli tärkeää. Pyrin olemaan yksi tulkitsija muiden kanssa. Työryhmässä on kyse luottamuksesta, joka pitää ansaita. Toin ennakkosuunnitteluun ja harjoituksiin omat näkemykseni. Pyrin teoillani ja asenteellani vastaamaan annettuihin haasteisiin.

Vaikka valosuunnittelu oli vielä "tupakka-askin kanteen piirretty", se oli olemassa. Jokaisen valonheittimen paikka ja funktio oli tarkkaan mietittävä, sillä turha valokiila oli, ja on edelleenkin, lopputuloksessa todenkokemusta ja sisällöllistä kokonaisuutta heikentävä. Merkittävimpiä töitä, jotka Tikapuuteatterista muistan, olivat tietysti kohdallani Klaus Louhikon herra (ensi-ilta 3.11. 1974) ja Kesäyön uni (ensi-ilta 2.5.1976). Herra Langen rikos 1977 oli huikea esitys kaikkinensa. Siinä koin, kuinka yleisö hyväksyi murhan! Esitys oli riehakas ja mieleenpainuva. Aivan omassa sarjassaan olivat myös Simo Hurtta (ensi-ilta 17.11.1978) sekä Likaiset kädet (ensi-ilta 8.12.1979).

SIMO HURTTA  ( 1978 )
Jälkikäteen ajatellen Arto Mellerin ja ohjaajan Kari Rentolan Simo Hurtan voima ja vaikutus koostui sittenkin vahvemmin visuaalisesta kuin sanan keinoista. Ehkä hyvin nuorten äänten rajatut mahdollisuudet jylhiin tai iäkkäisiin roolikuviin vaikuttivat sen. Mutta ennen kaikkea rohkea tilankäyttö ja illusoriset valaistukset.

Katsomo oli Pertti Hilkamon suunnittelemassa lavastuksessa rajoitettu takapermantoon, salin keskilattian laidasta laitaan sekä näyttämön valtasi Hovilan kartanon mahtava pirtti kartanoineen, jota lepattaviksi soihduiksi tyylitellyt valot kummaltakin seinältä valaisivat. Valoilla ja äänitehosteilla, suunnittelija Ilkka Volanen, oli esityskokonaisuuden kannalta tärkeä tehtävä, tunnelman ilmaisijoina ja tehostajina liikkeen ja sanan rinnalla, ja samaan draamallisen runollisuuden rakentamiseen tähtäsi Esa Helasvuon musiikkikin.

Tikapuuteatterin Simo Hurtan ensi-ilta oli 17.11.1978 Koiton salissa.

Työstä ei ole kuin muistikuvia ja muutama paperi jäljellä. Minä sain teosta tehdessä temmeltää ja luoda kaikilla taidoillani teatteritaidetta. Tämä oli alkusoittoa tulevaisuudelle.

On turha luulla ettei huomata:

   kun olet paikalla, mutta et läsnä

   sisältösi syntyy tekniikan avulla

   et ole osa esitystä, jos esitöt olevasi

VANHALLA   ( 1976 )
Tikapuuteatterissa tehtiin "Kesäyön unelma". Ohjaajana oli Pentti Kotkaniemi, lavastajana Paavo Piskonen ja näyttelijöinä kurssin 1973-77 opiskelijat. Esityksen valot ja tehosteet olivat osuuteni, ja niiden lisäksi säveltäjä Toni Edelmann pyysi minut mukaan musiikin tekoon.

Produktio tehtiin Vanhan näyttämölle. Nouseva katsomo rakennettiin etunäyttämölle alkaen näyttämöaukosta, ja esitys tapahtui syvemmällä näyttämöllä hyödyntäen silloista näyttämötornia ja sen siltoja.

Mieleeni on jäänyt koko näyttämön alueelle luotu metsän tunnelma. Suuri kangas, johon oli leikattu puiden lehtimäisiä reikiä, ripustettiin koko näyttämön poikki kolmen valonheittimien eteen. Näin saatiin luotua koko näyttämön kattava varjojen ja valon metsäinen tunnelma. Kun kangasta heilutettiin hitaasti, sen heiluminen liikutti varjoja tavalla, joka puolestaan teki metsän eläväksi.

Musiikin ja tehosteiden ajo tapahtui etunäyttämöllä katsomon sivulta. Annoin valojen iskut Tomi Tirraselle valokoppiin parvelle salin takaosaan. Hän ei nähnyt näyttämön tapahtumia katsomon takaa. Muistan jännitykseni koska iskuja oli paljon ja tämä oli ensimmäinen tekemäni Shakespeare. Jouduin joka ilta lukemaan tekstin läpi runsaiden ja nopeasti tulevien valo- ja ääni-iskujen takia. Tuskin ehdin katsoa näyttämölle.

TURUSSA  ( 1978 )
Olin paikalla päivän tai kaksi, tuskin pidempään. Teos oli "Viulunsoittaja katolla". Lavastaja kutsui minut paikalle. Taloon oli palkattu nuori valaistusmestari, jota tulin auttamaan. Yksi hänen ongelmistaan oli näyttämömestari, joka oli kieltänyt siirtämästä valonheittimiä. Menin kyseisen "mestarin" luo, esittelin itseni samalla ilmoittaen, että siirrän valonheittimiä. Valotilanteet syntyivät nähtyäni ensimmäisen puoliajan. Toinen puoliaika kirjattiin lähipizzeriassa, minulla oli kiire kotiin. Kuulin toisen puoliskon tapahtumat ja kirjasin selostuksen myötä listauksen valaistustilanteista. Ne olivat kopioita ensimmäisen näytöksen tilanteista.

kuva © Eero Raunio

SAMAAN AIKAAN
Vuosikymmenen lopulla minulle tapahtui paljon. Teatterin tekemisessäni oli uusi suunta. Monivuotinen työskentely Tikapuuteatterissa oli avannut ovia uuteen suuntaan. Uudet tuulet puhalsivat. Olin kohdannut ja kohtasin monia uusia vahvoja tekijöitä ja heidän ideologiansa sopi minulle. On vaikea arvioida mitkä työt tai mikä ajanjakso olisi ollut merkittävämpi kuin jokin toinen. Kaikilla on oma paikkansa ja merkityksensä kokonaisuudessa. Vuosikymmenen viimeiset työt olivat uuden alkua. Nostan esimerkiksi muutaman minulle tärkeän työn, jotka ajoittuvat vuosille 1977-1979.

Esimerkkinä Herra Langen rikos Tikapuuteatterissa vuonna 1977. Se loi pohjan uskolle teatteriesityksen voimaan. Työstä on jäänyt sieluun jälki. Se osoitti ryhmätyön merkityksen. Kuten samana vuonna äänitetyllä Jätenauhaa-levyllä todetaan: "Jos kerran pahat ihmiset liittyvät yhteen ja muodostavat joukkoja, mikseivät hyvät tekisi samoin" Johan Lewis & Korjaa Bois. Samojen ihmisten kanssa matka jatku seuraavaan yhteistyöhön.

Wikipedia kirjoittaa:
Pete Q:n vaikutus Suomen teatterielämään
"Näytelmä oli 1970-luvun lopun nuorelle suomalaiselle teatteripolvelle 1960-luvun Lapualaisoopperaa vastaava merkkipaalu. Pete Q:ssa uusi teatterisukupolvi teki pesäeron 1970-luvun alun teatterin valtavirtoihin: brechtiläiseen teatteriin ja marxilaisiin sosialistisen realismin ihanteisiin. Vaikka joukossa oli monia taistolaisliikkeessäkin mukana olleita nuoria teatterilaisia, Pete Q itsessään oli vailla ideologisia painolasteja. Sen kritiikin kohteena oli totalitarismi ilmansuunnista riippumatta. Myös kerronnan tapa poikkesi monessa suhteessa 1970-luvun alun ihanteista."

PETE Q   1978

Alun perin HYY:n kulttuurikeskuksen piti tuottaa esitys ja sen piti valmistua Vanhalle. Vanhan palo huhtikuussa teki tästä mahdottoman toteutua, joten Pete Q toteutettiin Koiton salissa.

Pete Q oli työnä haastava. Katsomo sijaitsi kolmella sivulla. Koiton valokalusto ja sähkö olivat kortilla. Lainasin lisähimmentimiä, muistaakseni kuusi niiden 18 lisäksi, jotka talossa olivat. Niinpä sähköstä tuli harjoitusvaiheessa pula. Jouduin säännöstelemään näyttämön ulkopuolisen sähkön käyttöä niin ettei esim. vessoissa saanut pitää valoja vaan oli oltava kynttilän valossa. Kun valaistus pääsi toteutuksessa pidemmälle, saatiin kaikki normaalivalaistus ottaa käyttöön. Harjoituksissa ovat valonheittimet tuntitolkulla täysillä pitkään, kun taas esityksessä niiden tehot laskevat huomattavasti.

Näyttämöratkaisu asetti huomattavia vaatimuksia näyttelijöille myös valon takia. Replikoinnin tuli tapahtua oikeaan suuntaan oikealla paikalla sanottuna, jotta katsoja näkee puhujan. Tehdystä TV-toteutuksesta näkee valon riittämättömyyden kameroille. Koska valaistus oli tehty katsojille, kieltäydyin muuttamasta valaistusta ohjaajan tuella, jottei maksaneiden katsojien kokemus esityksestä vesittyisi. Joitain pimeimpiä jaksoja Yle joutui kuvaamaan erikseen, mikä oli mielestäni taiteellisesti oikea ratkaisu.

kuva © Eero Raunio

Valaistusratkaisun onnistumiseen vaikutti se, että olin paperilla hahmotellut suunnitelmiani ja valmistautunut valojen rakentamiseen. 70-luvulla se oli ruutupaperille lyijykynällä piirtelyä ja 2000-luvulla 3D-mallinnusta ja kamera-ajoa. Molemmissa ääripäissä oli sama tavoite: ratkaista kaluston käyttö teknisesti ja tilallisesti. Tarpeet syntyivät sisällöstä, joka muodosti kalustolle vaatimuksia tilan lisäksi, ja piirtämisen avulla tila tulee tutuksi ja valokaluston saa maksimaalisen taloudellisesti käytettyä. Harjoitusten aikana, testauksien avulla viimeistellään suunnitelmat. Jo aika varhaisessa vaiheessa työhistoriaani opin tekemään töitä sillä kalustolla, mitä on eikä sillä, mitä voisi olla.

Myös valokerronnan monipuolistuminen asetti tarpeita valokaluston määrälle. Mutta harvoin jotain kerrontaan oleellisesti liittyvä ei saada toteutettua kaluston vähyyden takia. Löytyy monia tapoja ratkaista ongelmat, jos sisällöllinen tavoite on selvä tai olemassa.

GIRL'S LIFE   1978
Tämä kahden naisen, Ida-Lotta Backmanin ja Ana-Yrsa Faleniuksen, sanaton teatteriesitys kiersi maailmaa useita vuosia. Noilla matkoilla pääsin myös näkemään monien festivaalien esityksiä, jotka ovat jättäneet jälkensä minuun. Ehkä vaikuttavimpana oli Amsterdamissa ja Kööpenhaminassa Festival of Fools, joissa kävin useammankin kerran.

Girl's life oli aikaisempaa syvemmälle vietyä työskentelyä. Siinä valo- ja äänidramaturgia oli saumattomasti yhtä näyttelijäntyön kanssa. Kaikkia elementtejä kehitettiin vielä esitysten myötä.

Tässä esityksessä oli värillä ensi kertaa oma tehtävänsä suunnittelussa. Värin käyttö töissäni oli ollut satunnaista: punaista ja oranssia kun on tulipalo! Nyt, värioppikurssituksen myötä, oli avautunut aivan uusi kerronnan tyyli: väri. Additiivinen värioppi oli minulle yhtä iso asia kuin musiikissa säveltäjien Luigi Nono tai Krzysztof Penderecki löytäminen. Miksi minulle ei ollut aiemmin näistä kerrottu? Additiivinen valo on vielä tänä päivänä monille käsittämätöntä, vaikka kuuluukin jo arkeen.

Valoissani erona aikaisempaan oli värin käyttäminen. Muuten valotilanteet olivat dramaturgian ja tarinan kerronnan mukaisia. Yleisesti voidaan sanoa, että valonheittimien sijoittelu muodosti jo silloin sen perusrakenteen, jolla olen aina tehnyt valoja. Takavalot, yläsivuvalot, etuvalot. Näillä elementeillä luodaan tila ja siihen tarvittavat muutokset. Lisäksi tarvitaan erikoisvalonheittimet mahdollisten voimakkaampien kohtausten luomiseen. Tämä ei poikennut tavanomaisesta. Mutta nyt lisäsin työskentelyyni värikerronnan sekä kylmän ja lämpimän valon käytön.

Girl's life -esityksessä edettiin karkeasti lämpimästä kylmään valoon. Tämä oli yhtä kuin roosasta kylmään siniseen. Lisäksi oli väriopin harmonian mukaisia sävyjä. Niillä täydennettiin puhdas valkoinen kokonaisrytmissä, jolloin kaikki valot eri yhdistelminäkin olivat suhteessa toisiinsa ja loivat valkoisen additiivisilla yhdistelmillään.

Esityksessä naisten naamat oli meikattu valkoiseksi. Minulla oli alkupuolella lämmin perusvalo (Cinemoid 10 Middle Rose) ja sain katsojan adaptoitumaan ja näkemään kasvot väriltään normaaleina. Loppua kohti edetessä valon väri muuttui kylmäksi Cinemoid 67 Steel Tint), jolloin kasvot kalpenivat ja valumat meikissä korostuivat. Tuohon aikaan C10 ja C67 ero oli mielestäni pieni. Pienellä värimuutoksella dramaturgia sai tukea valoista.
Silmä haluaa nähdä väreiltään harmonisen maailman. Jos jokin väri puuttuu tai jotain on liikaa, silmämme adaptoituvat pyrkiessään luomaan kuvan "luonnolliseksi". Koska meillä ei ole tarkkaa värimuistia, valosuunnittelija voi säätää katsojille tarkoituksiensa mukaisen valkobalanssin. Valosuunnittelija näyttää, mikä on kirkas ja mikä on valkoinen.

Ensi-ilta oli joskus 1978. Teatteriryhmä Porquettas oli kahden naisen Ana-Yrsa Faleniuksen ja Ida-Lotta Backmanin perustama. Girl's life esityksen ohjasi Raila Leppäkoski. Lavastusta kehiteltiin matkan varrella ryhmänä. Minä tein valo- ja äänisuunnittelun. Esityksiä oli usean vuoden ajan ympäri Eurooppaa ja USA:ta.

Esitys oli noin tunnin pituinen. Lavastus saatiin mahtumaan muutamaan matkalaukkuun, jotka olivat myös esityksen rekvisiittaa.

LIKAISET KÄDET  1979
Luin näytelmän tekstin muutaman kerran keskittyneesti, mutta se ei auennut. En saanut kosketusta sisältöön. Suunnittelun oli siis haettava ratkaisunsa jostain muualta.
Tämä esitys toimi varsinaisena värien läpimurtona töissäni. Olin käynyt Tukholmassa värikurssin, joka räjäytti tajuntani. En ollut aiemmin ollut tietoinen additiivisesta väriopista, josta olin juuri saanut loistavan kurssituksen. Samalla kurssilla myös suunnittelun salat saivat vahvistuksen. Tajuntani oli aukeamassa uuteen valon ja äänen ajatteluun. Ne ovat jotain muuta kuin pelkästään tehosteita ja kolmiulotteisen kuvan luomista. " Lopputyöni" Suomen Teatterikoulussa oli ehkä juuri tämä. Siinä menneen viiden vuoden opinnot yhdistyivät. Meillä ei ollut Likaisiin käsiin esitysoikeuksia, joten jokainen esitys oli "yksityistilaisuus". Ensimmäinen esitys 08.12.1979 oli Koiton salissa. Ohjaus oli Raila Leppäkosken ja lavastus Erkki Saaraisen.

kuva © Paula Kukkonen

Minulla oli käytössä 7 valaisinta (Par56), joista kolmen korkeutta pystyin nostamaan ja laskemaan, jolloin tilallinen muutos näyttämöllä oli mahdollista. Loppukohtauksessa äänen tuella ja laskeutuvan valon avulla teki mahdolliseksi loppukohtauksessa näyttelijän pienentää tuskaansa , sillä visuaalinen maailma ahdisti ja supisti hänen maailmaansa.

kuva © Paula Kukkonen