2-2

II-NÄYTÖS: RAADOLLINEN 2000-LUKU

2. KOHTAUS: SIIVET KANTAVAT

SUKKULOINTIA…

Tapahtumat ja kehitys liukuivat limittäin ja sykleinä, ja olivat toisiinsa sidoksissa. Vauhti kiihtyi, eikä perässä pysynyt. Tekemiset vyöryivät lumipalloina rinnettä alas. Olin jättänyt Teatterikoulun taakseni. Alkoi jakso, joka vei minut suorastaan heittämällä aina 90-luvulle. Minulla oli kolme lyhyttä vakituista työsuhdetta 80-luvulla, mutta muuten työskentelin freelancerina. Työt olivat enimmäkseen tanssin parissa, mutta vuosikymmenen loppupuolella alkoivat myös isojen näyttämöiden keikat.
Kehitystäni veivät eteenpäin nykytanssi ja poikkeukselliset esitystaiteen tuotannot. Valoissa matkani eteni värien käytön ja suuntien tarkentumisena ja kehityksenä. Vuosi vuodelta oma kädenjälki voimistui ja kehittyi ja silloin syntyivät myös ensimmäiset tilateokset. Tarja Ervastin ja Marita Liulian kanssa teimme kymmenkunta tilateosta, joissa minun roolini oli olla äänisuunnittelija ja säveltäjä. Omana työnäni syntyi valotilateos Long Run Vanhalle 1986.

Valon ja valaistuksen merkitys kasvoi monilla kulttuurin aloilla, ja valosuunnittelua kaivattiin myös isoille näyttämöille. Valoteoksiakin kaivattiin, mutta kustannukset kyllä hillitsivät niiden tilauksia. Valotaide on pirun kallista välineurheilua.

Koulutuksen tarve oli jatkuva puheenaihe. Kaikki ymmärsivät, että alalle tarvitaan muutosta ja muutos syntyisi osin koulutuksen kautta. Koska halutaan parempaa visualisointia, tarvitaan koulutusta ja perehtymistä sekä taiteen että teatterin tekemiseen. Keskusteluja käytiin vuosien aikana monella tasolla ja vilkkaasti. Keskustelua oli myös siitä, pitäisikö koulutus suunnata alalla oleville vai ”pystymetsästä” tuleville. Alalla vallitseva asenteellisuus ja perinteiset työskentelytavat koettiin ongelmallisiksi. Osallistuin Teatterikorkeakouluun perustettuun työryhmään, joka suunnitteli tulevaa valo- ja äänisuunnittelijoiden koulutusta. Työryhmämme oli luomassa edistyksellistä koulutusta, jota muualla ei ollut ja saimme vuosien aikana luotua rungon, jossa taide oli tekniikan edellä.

Keskustelua käytiin siitä, ovatko valo- ja äänisuunnittelija kaksi eri ammattia. Myös nimikkeet tarkastettiin kielitoimistosta, ovatko valosuunnittelija ja äänisuunnittelija suomen kieltä. Hieman taisi painaa sähköasentajan haamu kaapissa.

… KEMISSÄ

Salka Valka (13.02.1986) Kemin kaupunginteatterissa oli merkittävä monellakin tavalla. Olin jo monta vuotta taistellut oikeuksista, palkasta ja valo- ja äänisuunnittelijoiden olemassaolosta. Kemissä sain talouspäällikön ahtaalle, kun hän ei tiennyt kuinka pakolla vierailulle tulevan ”valomiehen” saisi halvalla. Sopimusteksti on omassa kategoriassaan huvittavaa, joskaan se ei ollut työsopimushistoriani pohjanoteeraus. Itse työryhmän kanssa ei ollut vaikeuksia.

Sivuvaloja olin tanssissa käyttänyt jo pitkään, mutta teatterissa se oli vielä uutta. Otin sivuvalot käyttöön varhain, jotta näyttelijät tottuisivat häikäiseviin valoihin sekä oppisivat olemaan luomatta varjoa vastanäyttelijän kasvoille.

Kuvan rakentamisen ehtona oli, että Matti Saarnion lavastus antaisi tilaa sivuvaloille. Tämä ja pintojen värit määriteltiin valo-kokeiluilla yhteistyössä hänen kanssaan. Valosuunnittelija oli tuolloin työryhmässä niin arvostettu, että sain läpimenon vain valojen valokuvaamista varten.

Otteita kirjoituksesta Kansan Tahto 15.2.86 Pentti Kiviranta
Hieno Salka

Sinikka Rajantien Salka Valka on hieno työ. Se on selkeä, ilmeikäs ja johdonmukainen. Samoin Tellervo Hakko tekee perustellun Salkan äidin, Sigurlina Jonsdottirin. Seppo Rintamäen Steinthor Steinsson on vahva, voimakas ja uhmakas, niin kuin pitääkin. Mutta erittäin keskeinen Anrnaldur Björnsson ei tuntunut vielä oikein valmiilta — en nähnyt tässä roolissa sellaista sisäistä elämän tuskan, sisäisen pakon hehkua, joka on hyvin leimallinen Laxnessin kirjan viime sivuilla Arnaldurin kuvauksessa. Kemin Arnaldurin oli päässyt valtaamaan kirjan henkilön psyykeen toinen puoli: sisäinen epävarmuus ja luopuminen "kohtalon vietäväksi". Jännittävältä, kutkuttavilta tuntuivat Satu Talan nopeat vaihdokset kahden roolin välillä — Bogesenin tyttären ja pelastusarmeijan kapteenin rooleissa.
…
Ilmeisen tarkoituksellisesti esityksestä oli pyritty poistamaan pateettinen loppuhuipennus —Laxnessin kirjan viisi viimeistä kappaletta antaisivat pohjaa, vaikka minkälaiseen kyyneltulvaan katsomosta. Mutta ei, Kemin ratkaisussa yleisöllä päin vastoin kului — ainakin ensi-illassa sievoinen hetkinen ennen kuin uskottiin näytelmän varmasti päättyneen.
Kaiken kaikkiaan homma viedään läpi yllättävän vähäeleisesti, siistin kauniisti, älykkäänkin yksinkertaisesti — siis varmasti.
…
Lavastus (Kemin oman Matti Saarnion tekemä) istuu tässä esitystyylissä täydellisesti. Se on kaunis, erittäin pelkistetty, ja se toimii loistavasti. Lavastuksena on käytännössä eräänlainen tunturi-, vuono- ja laaksomaiseman abstrahointi, kaikki näyttää joltakin mutta ei oikeastaan ole erikseen mitään. Niinpä lavastusmaiseman kaksi monttua toimivat yhtä kätevästi niin taloina kuin laitureinakin. Valo- ja äänisuunnittelu, joka on vierailijan, Ilkka Volasen työtä, sulautuu kauniisti lavastukseen ja tukee sitä — sieppaapa valojen käyttö välillä vahvankin merkityssisältöjen luojan osan.

Saatana saapuu Moskovaan, Kemin kaupunginteatteri 1988

…OULUSSA

Kapellimestari Ari Angervo oli innostunut käyttämään valosuunnittelijoita visualisoimaan klassisen musiikin konsertteja. Maineeni oli kantautunut hänen korviinsa ja sain tilaustyön Ouluun Madetoja saliin. Kyseessä oli visualisointi Béla Bartókin Herttua Siniparran linna oopperakonserttiin. Partituuriin oli säveltäjä kirjoittanut valomerkinnät, mutta niitä en seurannut. Teoksen valot eivät pyrkineet kuvittamaan tarinaa vaan olivat oma itsenäinen abstrakti teoksensa löyhällä siteellä musiikkiin. Elementteinä olivat värien, muotojen ja valon liike. Toteutuspaikkana sali oli valontekijälle kaikkien työsuojelulakien vastainen eikä arkkitehtuurikaan ollut työlleni myötämielinen.

Ote kirjoituksesta Kaleva 26.02.1988, Kari Karemo

Oopperakonsertti: Yö ei pääty koskaan
Bartokin Ritari Siniparran linna on synkkä, mustanpuhuva ooppera. Se ei anna vapautusta, ei toivoa. Ritari Siniparran linnassa kouraistaan syvältä ihmismieltä. Ooppera kertoo naisen luulosta voida vaikuttaa rakkaudellaan, muuttaa ja pyyhkiä pois tehtyä. Tämä jää turhaksi yritykseksi, pimeys voittaa, oopperan viimeiset repliikit ovat "Yö ei pääty koskaan, koskaan, koskaan, koskaan". Mutta voittaja ei ole ritari Siniparta, hän jää kohtalonsa vangiksi - voittaja on sisin pahuus. Prologissa sanotaan: "On maailmassa, kaikkialla aseet uhkaa, vaan muut ovat kuolemamme syyt."
…
Ritari Siniparran linnan valinta Madetojan viikon ohjelmaan oli sellainen, jollaisia viikolla olisi pitänyt olla enemmän. Bartokin ooppera on yksi säveltäjän kolmesta näyttämöteoksesta, muut ovat Puinen prinssi ja Ihmeellinen mandariini. Ritari Siniparran linna on harvoin esitetty ja sen toteutus oopperakonserttina oli kiinnostava, vielä kun produktioon oli saatu tekemään valaistuksen alan tunnustettu taitaja Ilkka Volanen.
…
Näyttämöllinen teho rakentuikin pelkästään valoihin, niillä oli luotu illuusio Siniparran kolkosta linnasta. Volanen oli tehnyt valaistuksen pelkistetysti, se seurasi teosta suurissa linjoissa. ei lähtenyt yksityiskohtaisempaan kuvitukseen, vaikka ooppera tarjoaakin siihen suuret houkutukset. Volanen oli hyvin saavuttanut karuutta ja jylhyyttä, skaala oli pimeydestä häikäisevään kirkkauteen. Kun ovet avautuivat paljastaen salaisuutensa. vaihtuivat valot sen mukaan, mutta tähän ei tullut alleviivaamisen tuntoa, sormella osoittamista. Tässä olikin Volasen taito, hän liitti valon elimellisesti tapahtumiin, teki siitä osan teoskokonaisuutta.

Otteita kirjoituksesta Turun Sanomat 11.5.1989, Jouko Grönholm

Kuvan rakentaja

Ilkka Volanen seisoo teatterin näyttämöllä ohuessa hajavalossa ja miettii aikakäsityksen suhdetta tilan muutoksiin. Volanen on valaistussuunnittelija, alansa ykkösiä Suomessa; estetiikkaansa hän luonnehtii kuvanrakentamiseksi.
-Tutkin valon muotoja, värejä, intensiteettiä, liikettä, rytmiä ja tiheyttä. Niistä kuva rakentuu.
Volanen työskentelee valaistussuunnittelijana Helsingin kaupunginteatterissa. Viime vuosina hän on freelancerina tehnyt valot lukuisiin mainetta niittäneisiin teatteri- ja tanssiproduktioihin Suomessa ja Ruotsissa. Volasen ideoita ja asiantuntemusta on käytetty muuallakin kuin teattereissa, mm. näyttelyiden valaistuksessa ja alan koulutuksessa.
…
Teatteriesityksen valaistussuunnittelijana Volanen sanoo olevansa osa kollektiivia, jolla yhteinen tavoite. Mutta samalla hän vertaa valaistusta teatteriesityksen säveltämiseen; molemmissa on viljalti semmoista luovuutta, joka voi syttyä vain yksilöllisestä panoksesta.
-Näyttämöä ei enää voi valaista niin kuin perinteisesti oli tapana. Ihmiset ovat aivan uudella tavalla harjaantuneet kuvan katsomiseen; siksi myös valaistus kohtaa uudenlaisia haasteita. Kuvien ja värien rytmiä on tutkittava tarkkaan. Valot ovat kiinteä osa kokonaisuutta, johon kuuluvat lavastus, puvustus, meikit, äänet ja näyttelijöiden liikkeet.
Luennoidessaan Volanen zoomailee valoilla, liu'uttaa niitä. Hän näyttää konkreettisesti, miten tila laajenee ja miten värit käyttäytyvät.
Ensimmäiset uuden koulutuksen saaneet suomalaiset valaistussuunnittelijat valmistuvat teatterikorkeakoulusta vuoden kuluttua. Suomalaisten teattereiden valonkäyttö saa lähivuosina oletettavasti uusia jännittäviä ulottuvuuksia.
Volasen esitelmä Turun kaupunginteatterin Sopukassa kuului osana Tietokoneella luovasti -tapahtumaan, jonka on järjestänyt läänin taidetoimikunta. Koko tapahtuman teemaan Volasella oli terveellinen näkökulma. Korostaessaan tietokoneiden hienoja mahdollisuuksia hän muistutti myös, että liiallinen teknistyminen ja numeroituminen saattaa joskus haitata aitoa luovuutta. Silti Volasella on selkeä unelma tietokoneen, valopöydän ja valonheittimien liitosta. Ihanteelliseen yhdistymiseen vain on vielä vuosien matka.
- Valoherkkä ihminen voi saada teatteriesityksen valaistuksesta huikeita virikkeitä; Kun kuvanrakentamisesta tiedetään yhä enemmän, valoherkkien katsojien määrä kasvaa.

…AJATUKSISSA

"En valinnut valoa taikka ääntä ammatikseni, Ne valitsivat minut"
"Hyvinä päivinä laitteet tottelevat minua"
"Tänä vuonna tikkaat pettivät minut"

Siirto 1984, Studio Julius

…MUOTIMAAILMASSA

Eksyin muotinäytösmaailmaan vuosikymmenen puolessa välissä. Merkittävin oli 1986 Succsess Story of Finland, joka oli Lenita Airiston käsikirjoittama, ohjaama ja tuottama. Valojen osuus kokonaisuudesta oli alle minuutin pituisia jaksoja. Muuten esitys oli kymmenien Kodak-karusellien, videotykkien ja äänien täyttämä nopeatempoinen esitys. Opin, kuinka nopeatempoinen esitys voi olla, ja kuinka vahva tuottajan pitää olla, kun lehdistö hiillostaa ennakkoon tai kuinka vahva valosuunnittelijan, kun valolaitteistosta lähes kaikki himmentimet menevät rikki juuri ennen läpimenoa lehdistölle. Ensi esitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä meni onneksi hyvin.Tein muistaakseni kahdet tai kolmet muotishow'n valot. Viimeinen oli Finlandia-talolla ja täydellinen epäonnistuminen. Se myös todisti minulle, ettei ala ole minun maailmaani.

…VAUHDISSA

Vuonna 1982 minun piti mennä Kööpenhaminaan Festival of Foolsiin. Siellä minulla olisi kaksi ensi-iltaa. Teatteri Porquettas "Walse Macabre" 16.6. ja Ulla Koiviston koreografia Living Movement ryhmälle "Red Song" 18.6. Vielä kesäkuun 8 päivänä olin kuitenkin Tukholmassa, luultavasi Vindhäxor-ryhmän harjoituksissa, kun heti aamusta sain soiton ja menin auttamaan Moderna museetiin valojen rakentamisessa.
Samana aamuna paikalle saapui suoraan ruotsinlautalta Porquettasin vaaleanpunainen Kleinbus. Museon tuottajan hämmästys oli suuri, kun autossa eivät olleetkaan naisteatterin kuuluisuudet vaan lauttamatkan kokeneet valoihmiset Hämy ja Vinski. Vein heidät teatterisaliin, jossa he rojahtivat eturivin tuoleille ihmettelemään, että olisinko tulossa heidän mukaansa autolla Kööpenhaminaan. Minä sanoin, että kiinnostaisiko heitä auttaa rakentamaan esityksen tekniikkaa, jonka pitäisi olla valmis iltapäivällä illan esitystä varten. Ei kiinnostanut, sillä laitteitaan kokoava Laurie Andersson ei näyttämöllä sytyttänyt. Pojat lähtivät ajamaan kohti Kööpenhaminaa ja minä jäin valoja rakentamaan. Valot valmistuivat iltapäivän harjoituksiin. En nähnyt esitystä, sillä olin luvannut mennä Janin kanssa kaupungille sinä iltana.

…TUKHOLMASSA

80-luvulla autoin usein Moderna Museetissa esityksien toteutuksissa ja toimin myös suunnittelijana (Eva Lundqvist, Michael Laub, Marina Abramovic ja Ulay, Mary Fulkerson ja toteutin tanssiesityksiä ja konsertteja).

FRAGILISSIMO-esityksessä (9-10.11.1985)näyttämöllä oli pöytä ja kaksi tuolia. Esityksen aikana koira oli pöydän alla kaluamassa luuta. Pöydän äärellä istuvista Ulay poltti tupakan ja Marina joi lasillisen maitoa. Minun tehtäväni oli lopettaa esitys sammuttamalla valot sitten kun minusta tuntuu siltä. Esiintyjät tulevat pimeässä sisään ja minä sytytän valot. 15 minuuttia on kulunut ja kädet hikisenä olen valmis sammuttamaan, mutta maltoin. 45 minuutin kohdalla sammutin valot. Kuulemma liian aikaisin. Toiseen esitykseen sovittiin merkiksi viimeinen imaisu tupakasta ja savun puhallus. En vain nähnyt savua johtuen valoista, mutta esitys oli tarpeeksi pitkä. Hieno opetus rytmistä ja kestoista.

…MARKKU PIRIN MATKASSA 1986

New York here We come! Tekstiiliteatteri esitys Broadwaylla. Olin käynyt etukäteen teatterilla. Kaikki valoihin koskeminen oli kiellettyä. Valonheittimien kalvoja ei saanut vaihtaa, suuntausta muuttaa taikka edes irrottaa valonheitintä sähköistä. Tilanteet sain tallentaa olemassa olevien tilanteiden perään. Teos New Yorkiin harjoiteltiin tanssistudioilla, tarvittavat äänitykset tehtiin paikallisessa äänistudiossa. Esiintyjinä olivat paikallisten lisäksi Ida-Lotta Backman sekä Riikka Rantanen.

Ensi-illassa ja ainoassa esityksessä tupa oli täynnä. Näyttämöllä olevaa lavastustakaan ei saanut muuttaa, niinpä kaikki tapahtui antiikin Rooman maisemissa. Aitoamerikkalaisessa valaistuksessa luotiin illuusio hämmentämään tapahtumarikasta esitystä.

Nenne Hallman Helsingin sanomat 1986

Alussa on aina pimeää

Huone on pimeä. Sitten erottuu selvästi kaistale yötaivasta kuin pariisilaisen ullakkohuoneen kattoikkunan haikea lupaus yön ohitse kiitävistä iloista. Sininen lämpenee ja piirtää pimeyteen hahmon. Kuin kesken jääneenä liikkeenä muovautuu tilaan kaksi kipsiin, valettua naisen torsoa.

Valounelma

... "Se, mitä nyt on esillä, koostuu neljästä Vindhäxorin esityksestä. Ensimmäinen on Fjärran från Kaukasus, toinen Öar, kolmas Molnstigar ja neljäs Kråkåker, joka jäi minulta keväällä kesken, kun putosin harjoituksissa tikkailta. Ranteet menivät poikki."
Volanen on kuntouttanut käsiään puoli vuotta ja hautonut näyttelyä. Seestynyt, kirkastunut. Sanoo itse olevansa hyvässä elämänvaiheessa: ei pelkää enää ja turha sähläys on jäänyt lopullisesti taakse. "Kun vielä oppisi elämään kuin tavalliset ihmiset, esimerkiksi käyttäytymään normaalisti kesämökkivierailulla, kun on ikänsä istunut pimeissä huoneissa."
Muistilla varustetun valopöydän ääressä Volanen muuttaa yötaivaan pienellä ranneliikkeellä aurinkoisen päivän puiden siimekseksi. Kuva on heleä, tasapainoinen.
...

"Mutta ei näiden kuvien katsomiseen tarvitse tuntea Vindhäxorin esityksiä. Mun valot toimii omina kokonaisuuksinaan, kertoo tarinoita, ja toivottavasti, aiheuttaa tunteita."

Puutarhassa
...
"Luonnossa valo vaikuttaa ihmisiin suoraan. Se menee suoraan tunteeseen. Auringossa on hyvä olla. Mä olen huomannut, että ainakin joillakin on hyvä olla minun valoissani. "Aluksi mä tietysti jouduin opettelemaan ihan pelkkää valaisemista, miten saada kohde näkymään. Siihen on omat sääntönsä. Tanssissa yleisvalon on tultava päältä, liikkeet valaistaan sivusta. Valtaosassa Suomen teattereista ei pysty edes käyttämään sivuvaloja, mutta ne on välttämättömiä, kun valaisemisesta siirrytään kuvan rakentamiseen."
...
"En mä jää auringonlaskuja ihailemaan, mutta pikkuhiljaa kyllä näkee enemmän asioita valoina, kuin esimerkiksi esineinä."

Opettajat
...
Alan koulutus alkoi viime hetkellä, sillä uusissa teattereissa ja esitystiloissa sijoitetaan tehosteisiin. Tavanomainen lavastaminen ei enää riitä, valokin on yhä enemmän osa kokonaisuutta, ei pelkästään valaisemista varten.
...
Ensimmäisenä Euroopassa ääni- ja valokoulutus saatiin valtion laitokseen. "Vaikka en olisikaan itse siinä mukana, mietin jo, mitä ne kymmenen valittua tekevät kolmen vuoden kuluttua. Sillä lailla ajatukset ovat siinä kiinni."

Helsingin sanomat 1986
Nenne Hallman

IDENTITEETIN VOIMISTUMINEN

Valosuunnittelussani vahvistui tilan ja ajan synnyttäminen.
Huipputekemisen aika korostui 80-luvulta 90-luvun alkupuolelle. Nuo vuodet olivat intensiivisyytensä ja uuden luomisen vuoksi merkittäviä omassa kehityksessäni. Sain tilaa työtavalleni olla osana esitystä yhtenä esiintyjänä. Minulla oli tilaa työskennellä omien visioitteni kanssa. Sain kokeilla ja improvisoida, kunhan olin tilanteelle herkkänä. Sain onnellisena ja onnekkaana työskennellä hyvien ihmisten kanssa. Suunnittelijan sivureittejäkin tuli tehtyä. Kaikki ei ollut aina niin onnistunutta.

Improvisaatio harjoituksissa oli tärkeää lopputuloksen etsimisen ja valoherkkyyden kannalta. Siitä tuli myös tärkeä elementti valojen ajamisessa. Jokainen esitys on erilainen, miksi siis valojen pitäisi olla staattiset?

Koska 70-luku ja 80-luvun alku olivat ammattitaidon opettelua, olivat 80-luvun loppuosa ja 90-luku sen hiomista. Sitä joutuu erilaisiin produktioihin. Taiteelliset tavoitteet poikkesivat toisistaan. Joskus tavoite oli korkealla, mutta ehkä katosi ennen ensi-iltaa. Joskus ei ollut selkeää taiteellista tavoitetta, mutta ensi-ilta oli poikkeuksellisen hyvä. Yleensä työryhmien kemiat toimivat. Ilmeisesti maine piti huolen, ettei ihan kuka tahansa pyytänyt keikalle, paitsi jos oli Hesarin sivuilla kehuttu juuri edellisenä päivänä…
Kokemus opetti, ettei jokainen työ ole saman arvoinen. On myös töitä töiden takia, ja niillä turvataan taloudellinen asema ja ”rahattomien” projektien tekeminen. Tämä ei tarkoita panostuksen määrän alenemista, sillä taiteelliset ambitiot on hyvä käyttää täysillä siellä, missä niille on tilaa ja tilaus. Teatterityöt jatkuivat ja näyttämöiden koko suureni. Konsultoinnit teatteritaloihin lisääntyivät. Valosuunnittelulla oli tilaus ja tilaa.

Valosuunnittelu ei voi olla kokonaisuutta parempi, koska silloin se on epäonnistunut.

Tanssivaloissani väri tuli aina ylhäältä ja näkyvyys tehtiin sivuvaloilla. Väri oli tilaa, ja sivuvalot olivat näkyvyyttä. Kun vertaan kolmea 80-luvun työtä: Evan Fjärran från Kaukasus, Ullan Sanaton syrjähyppy ja Cassandra, niissä kaikissa oli sama periaate. Sivuvalot loivat näkyvyyden liikkeelle ja väri oli tilallinen ja rytmittävä elementti. Valaistus synty harjoituksien myötä, siitä tuntemuksesta, joka minulla syntyy liikkeeseen, tanssijoiden synnyttämään energiaan ja sen suuntaan. Ne ohjasivat siihen, että teemme yhdessä tätä esitystä, jolla kosketamme katsojaa.
Evan koreografioissa teos syntyy liikkeestä, tanssijoiden energiasta, ajasta ja tilan käytöstä. Tunnelma syntyy katsojassa teoksen dynamiikan myötä.
Kentällä kohdattiin myös ongelmia. Valosuunnittelun aseman nousun myötä syntyi ylilyöntejä, mutta kohtuullisessa ajassa kuitenkin alalla opittiin ymmärtämään oma asema eri taidemuotojen tavoitteissa ja toteutuksissa. Näyttämötaiteen valosuunnittelija ei ole ensisijaisesti valotaiteilija, vaan työskentelee kollektiivisesti ja tasapainotellen halutun sisällön välittämiseksi. Valotaiteilija tekee valoteoksia pääelementtinään valo. Nämä kaksi ammattikuntaa on mahdollista yhdistää yhdessä teoksessa, mutta sen pitää tapahtua harkiten ja perustellusti.
Valaistus koettiin monesti välttämättömänä pahana. Valosuunnittelua ei ikään kuin ollut olemassa, vaan työnkuva aikajaoin palasi käsitteeseen ”valojen rakentamista ja ajamista”. Asenteiden ja vanhan tavan seurauksena valojen rakentamiseen varattu näyttämöaika oli liian lyhyt suhteessa vaatimuksiin. Teknisellä tasolla oli taistelua välineiden määrän ja ominaisuuksien kanssa, taiteellisella tasolla taistelua suunnittelijan asemasta muiden rinnalla. Asenteet ja arvostus tai sen puute ovat yhä syvällä teatterin rakenteissa.
Kun perusratkaisu ja kuvan perustan rakentaminen rutinoituivat, pystyin hyödyntämään vapautunutta aikaa ja voimia muun ilmaisun kehittämiseen. Monet töistä olivat kuin laboratorio. Värien käyttö muuttuu, herkistyy ja tarkentuu vuosien matkalla. Ilmaisussa valon suunta oli menettämässä merkitystään. Tilan rakentajaksi tuli väri. Samalla värien määrä esityksissä lisääntyi ja väripaletti monipuolistui välillä yllättäviin suuntiin. Varsinkin tanssissa valojeni rytmiikka pyrki olemaan edelleen vapaa seuraten liikkeen ja tunnelman muutoksia. Yhä selvemmin valo loi ajan ja tilan muutoksia.

KEIKAT USA 1984 JA 1985
Kun kulttuuri kiinnostaa, se saa ruotsalaisen tanssiryhmän loppuunmyydyn esityksen aikaiseksi viidakkorummulla ja puhelinsoitoilla.
St. Mark’s kirkko eksotiikallaan hurmasi meidät, vaikka se oli esitystilana pohjoismaisen mittapuun mukaan aika onneton. Se sopi myös Fjärran från Kaukasus esitykseen. Kirkon valotekninen varustus oli riittävä, mutta äänentoistoa ei ollut. Se jouduttiin vuokraamaan kohinoineen ja häiriöäänineen.
Kun palasimme 1985 tiesin mitä odottaa. Yritin ennakkoon saada varattua paremmat äänilaitteet siinä onnistumatta. Meni aikansa ennekuin ymmärsin, että tämä maa, jonka laitteita Euroopassa ihannoidaan taitaa tuoda ne kaikki Eurooppaan, sillä ainakaan vuokrausfirmoilta en saanut sitä laatua mitä halusin. Joten vuokrasin samalta firmalta samanlaatuiset kaiuttimet ja vahvistimet kuin edellisellä kerralla.

St. Mark's Church This, the East Village's unofficial cultural center, offers some of the city's finest contemporary poetry, dance and theater. Ontological at St. Mark's Theater is an Off Off-Broadway venue specializing in experimental fare. The Danspace Project stages performances in the church's spare and open 300-seat sanctuary during some 20 weeks every year. Although Danspace, founded in 1974, has featured work by contemporaries like Bill T. Jones and Meredith Monk, dance performances as such at the church actually go back as far as the 1920s when leading figures such as Isadora Duncan, Martha Graham and Ruth St. Denis performed here. The Poetry Project offers readings on Monday, Wednesday and Friday evenings as well as weekly writing workshops and a monthly lecture. Poets who have read here over the years include John Ashbery, Amiri Baraka, Allen Ginsberg, Galway Kinnell, Robert Lowell, Frank O'Hara and Adrienne Rich. The church was completed in 1799 on the site of a chapel originally built by Peter Stuyvesant, governor of New Amsterdam, New York City's old Dutch name. Alexander Hamilton provided legal help to incorporate the church as the first Episcopal parish in America. So it remains. It was built in roughly three stages: the original Federal structure, as mentioned, the Greek Revival steeple and the cast-iron portico. The church also provides numerous social services to Lower East Side residents.

Varmistaakseni häiriöttömän äänentoiston, otin mukaani kolme C-kasettisoitinta ja pienen muovisen mikserin. Se oli sellainen 100 markan 9 v-patterilla toimiva neljän nupin ihme. Mutta eipä kohissut taikka naksunut.
Valokalusto oli paikallisen standardin mukaisesti onnetonta, mutta kyllä niillä sai toteutettua suhteellisen hyvin, jopa jotkut tarkat muodot. Amerikkalaisessa valaistuksessa määrä tuli ennen laatua. Valolla tavoiteltiin muita arvoja kuin pohjoismainen draamapohjainen valaiseminen.

Samalla matkalla kävimme myös esiintymässä Washingtonissa tanssifestivaalissa, jossa jokainen ryhmä sai esittää noin 15 minuutin pituisen jakson teoksestaan. Kaikilla minuutit venyivät ja paras oli paikallinen ryhmä, joka veti täyden 45 minuutin esityksen.

Ensimmäisenä iltana äänentoisto ei toiminut kuin näyttämöllä ja betonibunkkerissa, joka oli tarkkaamo. Toisena päivänä valopöytä oli tyhjentynyt, joten kaikkien esitysten valojen uudelleen ohjelmointi viivytti esityksien alkua noin kaksi tuntia. Minulla ohjelmointiin meni vain 15 minuuttia, koska ajoin valot käsin.

Saturday, March 24, 1984 THE WASHINGTON POST
Spotlight': Exercises in Stretching
By Alan M. Kriegsman
…If Spalding's dancers looked like refugees from the Laura Dean company, the trio of women in "Far from Caucasus" might have been latter-day Isadora Duncans, swooping, swivelling and oscillating in their zephyrous fashion. This was the offering of Vindhäxor ("Windwitches"), a Swedish troupe on its first American tour, directed by dancer-choreographer Eva Lundquist. The piece, with a moody score composed and played by pianist Mats Persson and shrewdly atmospheric lighting by Ilkka Volanen, had a soulful resonance-at times it reminded one of the bleak pathos of "Wind," a 1928 film masterpiece (starring Lillian Gish) by Swedish director Victor Seastrom. But it, too, wore out its welcome with slow-moving redundancies.

Craft on a Small Canvas By Deborah Jowitt
VINDHAXOR (WINDWITCHES). At St Marks Church in the Bowery (May 2 to 8). Eva Lundquist's Cloud Tracks
Last month, Windwitches, a Swedish "fringe" group (translation: lacking government subsidy), blew into SL Marks Church for four performances of a single piece, Cloud Tracks, that in its sweetness, peacefulness, and communality carried me right back to the late 1960 and early 1970s, when many shared an idealistic vision of simplicity.
Cloud Tracks is shaped like a ritual, but without rigor. It builds very gradually from stillness into motion and returns to stillness. In the beginning, a long pointer of light moves across the floor to "awaken" the dancers. Later, it retracts. Here and there, a square of light appears on the light-mottled floor. (The lighting, by Ilkka Volanen, is the most sophisticated thing about the piece, unusual and elegantly simple) At first same of the dancers are sitting quietly behind transparent panels that blow slightly; others wait closer to the audience, meditating motion. Only occasionally, and late in the piece, does any one of the seven performers engage in full-out dancing. In these brief individual flurries, they display a soft, loose, free style — as if the wind, or many small breezes, were pushing their limbs this way and that. I wished for a little more such dancing, by way of a climax. Most of the movement consists of calm, alert walks that bring one dancer into another's vicinity. With sudden, hushed agility, one would spring onto another, folding his or her body around the new partner. "I trust you; hold me." Their supports and tumbles have the springy weightedness of Contact Improvisation, but such lifts rarely lead to exploratory sequences; they are brief, unheated encounters that perhaps renew the participants and enable them to continue. They are all intensely aware of the space they are in. Although every member of the group clearly matters to every other one, they treat each other as part of a vital landscape rather than as specific individuals.
The pacing is leisurely, which gives the audience time to become familiar with the performers — Linda Forsman, Maria Hammarsten, Marzenna Kolesnik, Cecilia Roos, Martin Coles, Andy Cowton, and Lundquist. That the energy tends to come in small bursts—a single act here, another there, without much overlapping—reinforces the air of ritual, but drags at the pacing, creating bland rhythms and making you wonder what these people are trying to accomplish and whether they ever will. Yet afterward, I felt pleased, sane, and prone to excuse the moments when my attention had wandered.

ARKIRUTIINIT

Työni olivat olleet voimakasta värien räiskintää. Se oli ollut näyttävää ja poikkeuksellista. Vuosien aikana lisääntyi värinkäytön tarkkuus ja harmoninen kokonaisuus voimistui.
Jokaisella valonheittimellä ja värillä on funktio sekä tehtävä kokonaiskerronnassa.
Myös tapani sijoittaa valonheittimet selkeytyi. Kahden vuosikymmenen aikana kehitin toteutustavan ”perusvaloille” eli valaistuksen elementeille. (takavalot, etuvalot, yläsivuvalot, sivuvalot, erikoisspotit), Toteutin perusvaloissa näyttämökoon mukaan skaalautuvaa formaattia, joka sopi työskentelytapaani paikasta ja teoksesta riippumatta. Lähes jokainen näyttämö oli samankaltainen matemaattinen yhtälö ja lähes jokaiseen teokseen tarvittiin tietyt perusasiat. Valokalustot ovat ripustettu periaatteessa samojen sääntöjen mukaisesti suhteessa tilaan, ja peruskuvan rakentamisessa nuo elementit ovat kaiken perusta. Niiden lisäksi tarvittiin teoskohtaiset valonheittimet. Ne edustavat kuitenkin lopputuloksessa vain parinkymmenen prosentin määrää. Tämä työtapa nopeutti yhtä suunnittelun vaihetta. Tein jopa ohjelmoitavalle Casio-laskimelle Basic-pohjaisen ohjelman ”hyvät valot”. Kun syötin näyttämön mitat ja käytettävissä olevan valokaluston määrän ja laadun, niin jonkin ajan kuluttua sain tiedot siitä, mikä olisi taloudellisin tapa toteuttaa väripesut ja sivuvalot sekä mahdollisen lisäkalustotarpeen.
Näyttämö on matemaattinen haaste siitä, kuinka se täytetään valokartioilla.
Aina 90-luvulle saakka uusien näyttämöiden suunnittelussa sijoitettiin 2/3-osaa valokalustosta katsomon puolelle ja 1/3 näyttämölle. Oikea tapa on juuri päinvastoin.
Suunnitteluun kuuluu suunnitella valojen ajaminen. Sekin kehittyi taiteellisten tavoitteiden mukana. Siinä on kyse nyansseista, sekunnin murto-osista, valojen ajajan läsnäolosta ja olemisesta yhtenä esiintyjänä, sen pitää perustua enemmän toimintaan kuin repliikki-iskuihin. Tämä tarkoitti valotilanteiden elävän esityskohtaisesti.
Vuosien saatossa suunnittelun painopiste painottui yhä enemmän harjoituksiin. Onnistuneissa tapauksissa valoille rakennettiin harjoitusten varhaisessa vaiheessa pohjat, joilla saatoin improvisoida harjoituksissa. Usein nämä improvisoinnit auttoivat luomaan lopulliset ratkaisut valoille, valotilanteille ja valojen ajamiselle. Tämä valojen oleminen elävänä harjoituksissa edesauttoi myös työryhmän muita jäseniä.

VALO NÄYTTÄMÖTAITEESSA
Näyttämötaiteen valosuunnittelija ei mielestäni sanan varsinaisessa merkityksessä ole valotaiteilija. Koen valotaiteilijan henkilöksi, joka tekee puhtaasti teoksia valolla. Nämä kaksi ammattikuntaa on mahdollista yhdistää ja hyödyntää yhdessä teoksessa, mutta sen pitää tapahtua perustellusti. Kohtuullisessa ajassa valosuunnittelijat oppivat ymmärtämään tavoitteet ja oman asemansa toteutuksessa. Toki erehdyin itsekin välillä luulemaan taiteeni olevan kaiken sisällön keskipisteessä. Näyttämötaiteessa työskennellään kollektiivisesti ja tasapainotellaan halutun sisällön välittämiseksi.
Kansan parissa valosuunnittelun huipulla oleva on valotaiteilija.
Työkohtaisesti valojen asema ja ilmaisuvoima voivat vaihdella. Valaistuksella voi olla merkittävä rooli kokonaisuudessa tai joskus jopa soolo tai pelkästään tilanteita tukeva tehtävä. Valo voi olla taidetta taiteen sisällä. Koska se ei kuitenkaan ole itsenäinen, vaan joutuu seuraamaan muita osa-alueita ja kokonaisuutta, se ei ole valotaidetta sanan varsinaisessa ja tinkimättömässä asetelmassa. Sama pätee kaikkiin näyttämötaiteen tekijöihin.
Pitkään uskoin, ettei minulla ole huolen päivää; koneet tottelevat minua. Järjestelmien monimutkaistuminen ja koneellistuminen oli kuitenkin viemässä voiton. Koneet ja koneistot pyrkivät yhä määrittelemään työtapaani ja alistamaan luovuuttani.
Opin paljon ja koin monenlaista 80-luvulla. Nämä kokemukset loivat perustan tulevien vuosien periaatteiksi.

1980-LUVULLA

AJATTELU OPPI LENTÄMÄÄN

ASUNTO MENI

RANTEET MURTUIVAT

TAX-FREE TULI TUTUKSI

ELÄMÄ HYMYILI

valo=valosuunnittelua, rakentamassa, tekemässä tai ajamassa tai vähän kaikkea.ääni=äänisuunnittelu, toteutus, miksaus, äänittäminen tai ajamassa tai vähän kaikkea. av-järjestelmä= valo-, ääni-, video-, ja/tai näyttämöjärjestelmien suunnittelu tai ohjeistus, rakentaminen tai vähän kaikkea. Joskus työmäärä on pieni, joskus liiankin suuri.

Työsuhteet 1980-LUVULLA

1983–1985 Studio Julius, tehostemestari
1985–1987 Radio City, studiopäällikkö
1988–1990 Helsingin Kaupunginteatteri, valosuunnittelija

Apurahat ja palkinnot
1986 - Työskentelyapurahoja Helsingin kaupunki, Uudenmaanlääni ja Opetusministeriö
1987 Puolivuotinen taiteilija-apuraha, Valtion taiteilija-apuraha
1988 Puolivuotinen taiteilija-apuraha, Vantaan taiteilija-apuraha
1989 Tutkimusapuraha, AVEK

Tila- ja valoteokset
1984
Luu ja siipi, Vanha ylioppilastalo, Ervasti, Liulia, Volanen (ääni)
1985
Zenon, Tukholma, Ervasti, Liulia, Volanen (ääni)
Svodoba, Kokkola, Ervasti, Liulia, Volanen (ääni)
1986
Long Run, Vanha ylioppilastalo ja
1987 Tukholma Glashuset, valot ja ääni
1988 Vesi muuttuu energiaksi, IVO:n pääkonttori, Kirsti Rantanen ja oppilaat, Taik, valot
3, Kluuvin Galleria Ervasti, Liulia, Volanen (ääni)
Testamentti, Esplanadin lava, Ervasti, Liulia, Volanen (ääni)
Mummies, Tukholma, Ervasti, Liulia, Volanen (ääni)
Siniparran linna, Madetoja sali, Oulu, kapellimestari Ari Angervo, valot
1989
Arbeit macht frei, Billnäs, Ervasti, Liulia, Volanen (ääni)

Sävellystyöt ja äänimaailmat
1981
Suomen Piru, TV-1, elokuva, käsikirjoitus ja tuotanto Pekka Mandart
1982
Turun palo, TV-2, tanssiteos, koreografi Marjo Kuusela
Viisi vuodenaikaa ,LP yhteistyössä Toni Edelmannin kanssa

Tanssiteokset
1980
Vaikka kuinka monta yötä – sitten, koreografi Ulla Koivisto, valot ja ääni
Musta linnunlaulu, koreografi Ulla Koivisto, valot ja ääni
Oljet käryävät, historia palaa, Tanssiteatteri Raatikko, koreografi Marjo Kuusela, ääni
1981
Varvastanssi, Tanssiteatteri Raatikko, koreografi Marja Korhola, valot ja ääni (yhdessä Korholan kanssa)
Cassandra, koreografi Ulla Koivisto, valot
Cay Da-puu, Tanssiteatteri Raatikko, koreografi Marjo Kuusela, ääni
1982
Sanaton syrjähyppy, koreografi Ulla Koivisto, valot
Fjärran från Kaukasus Vindhäxor, koreografi Eva Lundqvist, valot
Juhlanäytäntö Studio Julius, koreografi Marja Korhola, valot ja ääni
Hillin, Millin ja Lillin seikkailut, Tanssiteatteri Hurjaruuth, ääni
The Red Song Living movement, koreografi Ulla Koivisto, valot
1983
Irti Tanssiteatteri Raatikko, koreografi Marja Korhola, valot
K.Airo, Studio Julius, koreografi Ulla Koivisto, ääni
Almeria, Studio Julius, koreografi Jorma Uotinen, ääni
Track follows, Vindhäxor, Mary Fulkersson, Eva Lundqvist, valot
1984
Siirto, Studio Julius, koreografi Taru Arho, valot ja ääni
Öar, Vindhäxor, koreografi Eva Lundqvist, valot
1985
Molnstigar, Vindhäxor, koreografi Eva Lundqvist, valot
Kråkråker, Vindhäxor, koreografi Eva Lundqvist, valot
1986
Jordansikten, Vindhäxor, koreografi Eva Lundqvist, valot
Linnankutsut, Vanha yo-talo, koreografi Anneli Rautiainen, ääni
1987
Dreamweavers, Vindhäxor, koreografi Eva Lundqvist, valot
1988
Rahisevan kuun aika, koreografi Ulla Koivisto, ääni
1989
Flygare Vindhäxor, koreografi Eva Lundqvist, valot
Blues jam, Göteborgin baletti, koreografi Tommi Kitti, valot

Näyttämötyöt
1981
Suklaata muumioille, kokeellinen teatteriesitys valo- ja ääni, käsikirjoitus
1982
White Out, Moderna Museet, ohjaus Michael Laub, valot
Pimeys ilon syvyys, Liisi Tandefelt, ohjaus Eija-Elina Bergholm, valot
Walse Macabre, teatteriryhmä Porquettas, ohjaus Laura Jäntti, valot ja ääni
1984
Huipputapaaminen, Studio Julius, ohjaus Tytti Oittinen, valot ja ääni
1985
Tunnetteko linnunradan, Intimiteatteri, ohjaus Arto Minkkinen, valot
Fragilissimo, Moderna Museet, Marina Abramović, Ulay, Michael Laub, Edmondo Za, valot
1986
Salka Valka, Kemin kaupunginteatteri, ohjaus Matti Miikkulainen, valot
1987
8 minuuttia auringosta, teatteri Dalvadis, ohjaus Idalotta Backman, valot
Succsess Story of Finland, ohjaus Lenita Airisto, valot
Piipää, Vanha yo-talo, ohjaus Marikki Hakola, valot (työryhmä)
1988
Beaivi Áhcázan, teatteri Dalvadis, ohjaus Idalotta Backman, valot
Raivoisat Ruusut, Katajanokan konepaja, ohjaus Ritva Siikala, valot
Saatana saapuu Moskovaan, Kemin kaupunginteatteri, ohjaus Matti Miikkulainen ,valot
1989
Venetsialaisella torilla, Helsingin Kaupunginteatteri, ohjaus Hannele Rubinstein ,valot
Kolmastoista kuu, Espoon kulttuurikeskus, ohjaus Idalotta Backman, valot
Vanja eno, Suomen Kansallisteatteri, ohjaus Ritva Siikala, valot

Näyttelyvalaistus
1987
Valo ja aine, Helsingin kaupungin taidemuseo