VALOPAPERIT

Suunnittelutyön avulla on aina voinut ratkaista monia teknisiä ongelmia. Valoon liittyvä suunnittelutyö on kehittynyt lyijykynäviivoista kolmiulotteiseen mallintamiseen sekä videokuvituksiin. Samalla suunnittelun määrä on kasvanut, eikä pelkästään produktioiden kasvun myötä. Hallittavia laitteita on enemmän, toteuttavaa henkilökuntaa on enemmän ja sisällöt voivat olla teknisesti monimutkaisempia.

Suunnittelun dokumentointi on apuväline, kun oma näkemys ja idea pitää esittää työryhmälle.

Olen koonnut tähän ohjelmistojen ja piirtämistekniikan kehitystä lähinnä näyttämötöistäni. Kaikki työt ovat ajanjaksolta 1974-2019, joten moni asia, ajattelu ja työtapa on ehtinyt muuttua useampaan kertaan.

Vuosikymmenten kuluessa ammattitaito kehittyy ja työtavat siinä mukana. Teatterintekeminen on muuttunut, minä siinä mukana. Monet alkuaikojen ideavaiheen ja tilan ratkaisuihin tehtävät työvaiheet ovat jääneet pois.

ALKU

Kurssit opettivat valosuunnittelun olemassaolosta. Aluksi piirsin itselleni ruutuvihkoon ratkaisun suunnitelmalleni. Valonheittimiä oli joitain käytettävissä joitain kymmeniä, joten niiden hallinnan ainoa ongelmaksi tuli kuinka ne riittäisivät kertomaan kaiken tarvittavan. Tämä asetti sisällölle haasteensa, mutta toisaalta kiteytti sanoman.

Noina vuosina tein minulle merkittäviä produktioita. Vuodet 1978-1980 muodostuivat minulle merkittäviksi tulevaisuuden kannalta.

Tekninen piirtäminen kehittyi sisällön tueksi. Piirustusten avulla ratkoin tilan ja valaistuksen suhdetta. Piirsin tilan kolmesta suunnasta; taso, sivuleikkaus ja etuleikkaus. Näin sain kolmiulotteisen tilan ja valokiilat hahmotettua tilassa. Valokiiloja tarkistin yleensä noin 30 ° kulmaan taitetulla paperikiilalla. Toinen tapa oli piirtää ne, mutta taiteltu paperi toimi nopeammin.

Puhuimme liian usein laitteista ja niiden vaikutuksesta ilmaisukeinomme tasoon tai laatuun. Puhumattakaan siitä kuvittelemastamme rajattomuuksien maailmasta, jonne nämä koneet meidät voisivat viedä, mutta jonne emme koskaan tulisi pääsemään!

KUVIA 1970-LUVULTA

GIRL'S LIFE oli kahden naisen sanatonta teatteria, jota esitettiin ympäri Eurooppaa. Noilla esitysmatkoilla pääsin myös näkemään festivaalien ohjelmistoa, jotka ovat jättäneet jälkensä minuun. Ehkä vaikuttavimpana oli Festival of Fools, jossa kävin useammankin kerran.

Tässä Girls Life -esityksessä oli värillä ensi kertaa oma merkityksensä. Värin käyttö oli töissäni aiemmin ollut satunnaista. (punaista ja oranssia kun on tulipalo).

Nyt kurssituksen myötä oli avautunut aivan uusi kerronnan tyyli = väri. Additiivinen värioppi oli minulle yhtä iso asia kuin musiikissa Luigi Nonon tai Krzysztof Pendereckin musiikin löytäminen.


GIRL'S LIFE



Kun kaksi värillistä valoa kohtaa syntyy uusi väri, joka lähestyy valkoista. Kun valo kohtaa pigmentin, tai kaksi pigmenttiä sekoitetaan, lopputulos on siirtymä kohti mustaa. Kun valo kohtaa pigmentin, josta puuttuu valon väri, niin pinta muuttuu tummaksi. Jos siinä on valon väriä, niin väri voimistuu. Valokiilat joissa ovat värit C67 ja C10 synnyttävät yhteen osuessaan uuden värin C36. Samoin C42+C5 synnyttävät värin C10, joten värit C67, C42 ja C5 synnyttävät värin C36. Tästä saadaan päätelmä C38+C42=C67, C38+C5=C2, C2+C67=C77 ja C42+C38+C5, joka on sama kuin C38+C10=Valkoinen. Menikö vaikeaksi? Eli additiivisten värien yhdistelmät tukevat toisiaan, synnyttävät toisiaan ja menevät aina kohti valkoista.



LIKAISET KÄDET ensi-ilta oli 8.12.1979. Koiton sali oli jaettu puoliksi katsomoon ja puoliksi näyttämöön.
Olin oppinut, että valon värillä voi muuttaa ja vähentää materiaalin väriä. Nyt siis ei tarvinnut käsitellä lavastuksen viiraa maaleilla loputtomasti, vaan viiran keltaisuutta vähennettiin valolla. Tämä antoi mahdollisuuden myös erittäin lämpimään kuvaan keltaisuutta korostamalla.

Likaiset kädet esityksessä oli käytössä seitsämän riippuvalaisinta (par56), joista kolmen korkeutta pystyin nostamaan ja laskemaan. Loppukohtauksessa äänen ja laskeutuvan valonlähteen avulla tuli mahdolliseksi näyttelijän pienentää ilmaisunsa tuskaa, koska valokiila ja siten visuaalinen maailma pieneni ahdistaen ja pienentäen hänen maailmaansa.

ATK TULEE, OLETKO VALMIS

Olin oppinut menemään suunnittelukokouksiin valokuva- tai taidekirjojen kanssa ja esittelemään kohtauksia tai teosta kuvaavia kuvia, joiden pohjalta keskusteltiin ja ideoitiin esityksiä. Näytelmiä luettiin kokouksissa ja hahmotettiin niiden dramaturgiaa. Vielä oli myös töitä, jotka suoraviivaisesti harjoitusten myötä vain toteutettiin.

Ennen tietokoneita olin hankkinut Casio laskimen, jonka muistiin sai yhdeksän Basic-ohjelmaa. 2 * (TAN (α/2) * M) jossa α on valonheittimen avauskulma ja M on etäisyys valonheittimestä kohteeseen. Asia innosti minua ja hankin Casion Pb-100 ohjelmoitavaan laskimeen. Laitteeseen mahtui 9 ohjelmaa. Työstin näitä matkoillani, vapaa-ajallani ja sopivissa tilanteissa töiden välillä. Oli pöheää mennä uuteen tilaan. Seistä näyttämöllä ja naputella tilan mitat ja valokaluston määrän ja painaa Enter. Pienen odottelun jälkeen ohjelma arvioi kuinka kannattaisi toteuttaa valaistus annetuilla tiedoilla. Ja mitä valokalustoa tarvitsisi lisää, jotta toteutus olisi parempi. Toki osasin jo arvioida asian ilman koneitakin, mutta laskimen tuloksesta sain tukea ratkaisulle tai jos olin aivan väärässä, sen tulos muistutti minua realiteeteista.


Hankin ensimmäisen tietokoneeni 80-luvun puolessa välissä. Myyntipuheet vakuuttivat ja innostivat ostamaan: sillähän pystyi kirjoittamaan ja matriisitulostimella sai tekstin tulostettua. (Piirtäminen, saati valosuunnittelu, ei onnistunut tietokoneella vielä moneen vuoteen.)

Suunnittelun voimistuessa taiteellinen puoli vahvistui ja syveni. Tietokoneen merkitys työskentelyssä kasvoi koko ajan, vaikka se oli helvetti kaikkine ongelmineen, joita syntyi toiveiden, myyntipuheiden ja todellisuuden ristiriidoista.

Pystyin Paint-tyyppisellä ohjelmalla piirtämiseen ja taulukko-ohjelmalla numerotaulukointiin. Autodeskin Autosketch oli ensimmäinen piirtämisohjelma, jota käytin. Se oli 1990 luvun alkua.

Varsinaisia valosuunnitteluohjelmia olivat (90-luvulla) Microlux, Martin Showdesigner, Vector Works, Softplot ja viimeisenä 2000-luvulla Sketchup. Sitä mukaan, kun ohjelmat kehittyivät, käytin niitä vähemmällä ahdistuksella. Usein lopullinen työ oli kuitenkin useamman ohjelman yhdistelmä, ja valopaperit tulostuivat piirto- ja taulukointiohjelmien avulla.

Kirjoitus valosta Teatteri-lehdessä (17.1.1980), jossa totean esim.

"Volasen mielestä koulutusta ei rahoituksen vähyyden vuoksi tulisi aloittaa vielä 6-7 vuoteen. Volanen kirjoittaa, että ammattikunnan on itse löydettävä paikkansa, identiteettinsä ja opittavat kunnioittamaan tekemäänsä työtä. "Täällä ei ole tilaa, paikkaa, mahdollista nykyisissä työolosuhteissa olla itseään toteuttava valo/äänisuunnittelija. Ei ainakaan Helsingin leveydellä. Ja mahdollisuudet freelancerina ovat vieläkin huonommat…" KUVIA 1980-luvulta

TANSSI

1970-luvun lopulla ja 80-luvusta eteenpäin minulle suunnan näyttäjinä olivat koreografit. He avasivat uuden näyttämöllisen maailman, jossa pystyin toteuttamaan itseäni laajemmin. 70-luvun lopulla olin tehnyt Marjo Kuuselan kanssa töitä ja tätä seurasivat työt Marja Korholan kanssa. Varsinainen sisäänpääsyni tanssin maailmaan oli 80-luvulla Ulla Koiviston kanssa, kun työskentelyni hänen kanssaan alkoi teoksella VAIKKA KUINKA MONTA YÖTÄ - SITTEN.



Vindhäxor ryhmä etsi pysyvää paikkaa itselleen. Lopulta etsiminen tuotti tulosta. Kiinteistö Tukholman Södermalmissa löytyi tyhjillään ja niin syntyi tanssiteatteri Glashuset, sen harjoitustilat ja toimisto. Aluksi Vindhäxor hallinnoi kiinteistöä, mutta tiukkojen aikojen tullessa saatiin pelastajaksi mesenaatti, joka osti kiinteistön, remontoi ja varusti sen valotekniikalla.

Aloitimme Glashusetissa teoksella ÖAR 1984. Siinä päävaloina olivat sivuvalot. Uutta oli syvyyssuunnassa valojen kylmeneminen takanäyttämöä kohti. Seuraavassa CLOUDS 1985 teoksessa päävalon suuntina olivat yläsivuvalot. Lisäksi olivat kuvallisina objekteina valon värien muodot. Lattialle luodut graafiset muodot muodostivat tiloja, joilla oli eri aika ja tila. Tämä teos siirsi käyttämäni päävärit rajatuille alueille ja antoi niiden ympärillä tilaa herkemmille sävyille. Vuosi vuodelta etsin ja laajensin ilmaisuani. Olin jo ymmärtänyt etteivät kaikki valon ilmaisukeinot sovellu kollektiivisiin töihin. Ne minun pitää toteuttaa, mutta ne kuuluvat paremmin valotaiteen maailmaan. Toki pitää rikkoa vakiintuneitakin ratkaisumalleja.



Vindhäxor ryhmä mahdollisti tekemiseni jatkumon useiksi vuosiksi. Työt innoittivat minua tekemään valoteoksen Lon Run (1986), joka oli valoja, joita olin tehnyt ryhmälle edellisen neljän vuoden aikana. Halusin tutkia voivatko valot olla niin itsenäiset, että ne voidaan esittää teoksesta erillään. Olisiko näyttämövalaistus valotaidetta? Värien käyttö lisäsi valokaluston tarpeita, josta syystä tarvitsemieni valonheittimien määrät vuosien saatossa kasvoivat. Myös valokerronnan monipuolistuminen asetti uusia tarpeita kaluston määrälle.

ISOMMAT TILAT

Alkuaikoina Suomen teatterikoulun ja Pohjoismaisen teatterikomitean valokurssit olivat 2-4 päivän pituisia. Kurssien sisältö keskittyi taiteen ymmärtämiseen ja valaistuksen problematiikkaan. Kursseilla oppi ennakkosuunnittelun tärkeyden. Piirtämiselle tuli aivan toinen asema suunnittelussani.

Koulutuksen tarve oli ollut pitkään jatkuva puheenaihe. Kun visuaalisuuden tarve kasvoi näyttämötaiteessa 1980-luvulla, ymmärrettiin muutoksen tarve ja että yksi muutosta tukeva koulutus olisi valo- ja äänisuunnittelu.

Tehdasmaiseen laitosteattereiden tuotantoon siirtyminen vaati uutta ajattelua. Piti rakentaa työtapaansa uusi prosessin kulku. Kävi myös selväksi, että kun halutaan laadukkaampaa visualisointia, niin tarvitaan teatteritalojen työskentelyperinteisiin muutos, jonka toteutuminen veisi vuosia.



Valaistus oli monissa paikoissa välttämätön paha. Ohjaajat ja lavastajat määrittelivät esityksen valot osoittelemalla missä valoja tarvittiin. Tämän toteutti valaistusmestari, jonka työnkuva oli valojen rakentaminen ja valaistustilanteiden ajaminen käsikirjoitukseen lisättyjen valoiskujen mukaisesti.

Näissä muutoksen tuulissa minut palkattiin Helsingin kaupungin teatterin valosuunnittelijaksi. Suurimmaksi haasteeksi osoittautui ison näyttämön valohenkilökunta. Osalle heistä oli tärkeää luoda valosuunnittelijan vastainen ilmapiiri ja yrittää saada minut irtisanottua.

Jouduin tinkimään tärkeistä suunnitteluun ja lopputulokseen vaikuttavista yksityiskohdista, koska laitosteatterien aikataulut taikka olosuhteet eivät antaneet periksi. Onneksi kuvan rakentaminen ja valosuunnittelun perusasiat olivat kutakuinkin hallussani. Pystyin siis nopeasti luomaan näyttämökuvia, joita valotilanteiden ajamisen tarkkuudella pystyi syventämään.



Olin jo monta vuotta taistellut oikeuksista ja palkasta. Varsinkin talouspäälliköt joutuivat ahtaalle, kun eivät tieneet kuinka saisivat estettyä vierailulle tulevan "kalliin" valomiehen. Joskus lopullinen sopimusteksti oli pohjanoteeraus.

Muutosten pyörteen keskellä oli perustettu työryhmä suunnittelemaan tulevaa valo- ja äänisuunnittelijoiden koulutusta. Keskusteluja käytiin monella tasolla. Tämä tulisi olemaan koulutusta, jota muualla ei ollut. Luotiin vuosien aikana tulevalle koulutukselle runko, jossa taide pidettäisiin tekniikan edellä.



KESÄYÖN UNI

KÄYTTÄJÄN SOVELTUVUUS OHJELMILLE

Ensimmäiset valosuunnittelua tukeneet edulliset tietokoneohjelmat sain käsiini 90-luvun alkupuolella. Ohjelmat toimivat kuten kaikki yleiset cad-ohjelmistot: ne eivät mahdollistaneet todellista valosuunnittelua vaan toimivat teknisinä piirtämisohjelmina ja tulostuksen avustajina.

Ohjelmat kehittyivät, kysyntä laajeni ja pian tietokoneet loivat alalle uuden estetiikan eli tietokoneella tehdyt suunnitelmat. Kun visuaalinen ilme vaikutti paremmalta, niin valot olisivat varmaankin paremmat?

Ohjelmat muunsivat tapaa tuottaa informaatiota. Papereiden määrän sai halutessaan kasvamaan eksponentiaalisesti, jolloin suunnitelma koki jälleen arvonnousun.

Minulle tietokoneiden hyödyntäminen oli koukuttavaa, mutta samalla ahdistavaa ja osin kallistakin. En löytänyt työtapaani tukevaa ohjelmaa. Vuosien kuluessa tuli hankittua ja opeteltua välttävästi monenmoisia ohjelmia, mutta silti niiden käyttö pakotti muuttamaan itselleni luontaisia työtapojani. Jopa valojen ohjauspöydät, siis tietokoneet, toimivat niitä suunnitelleiden oletuksien mukaisesti.

Samaa oppimistaakkaa sain kantaa keikkaelämässä. Ohjausjärjestelmät vaihtelivat talokohtaisesti. Avab Ruotsissa ja Compulite Suomessa olivat jonkin aikaa vakioita, joten joissain teattereissa oli hieman helpompaa työskennellä.

Kärjistetysti kaikki uusi tietotekniikka tuli näyttämöille keskeneräisinä. Jopa dmx-ohjaus oli ongelmallinen alkuvuosinaan.





Kun Microlux valosuunnitteluohjelma tuli hankittua, tuntui hetken aikaa hyvältä. Mutta vasta 1995 aikoihin, löytyi Softplot -ohjelma, ja se tyydytti minua. Sitä ei ollut suunnattu isoille suunnittelutoimistoille. Ohjelman laatuun vaikutti sekin, että ohjelman tekijä oli itse valosuunnittelija. Sen avulla pystyin tuottamaan kaikki peruspiirustukset ja listaukset kuten halusin, vaikka amerikkalaisilla ohjelmilla oli Amerikan tarpeiden mukaan tapana tuottaa paljon ja osin turhia paperitulosteita (tämän ohjelman kehitys on tänä päivänä päättynyt).

Taiteen, kaupunkisuunnittelu- ja arkkitehtipiirustusten myötä hankin oikean cad-ohjelman. Pirun kallis Vector Works lupasi kaikkea mahdollista, mutta valoja taikka realistista mallinnusta sillä ei alkuaikoina kannattanut tehdä. Muuten ohjelma sai minulta hyvät pisteet.

Taiteelliset tavoitteet lisäsivät valokaluston määrää. Kehitys tähän suuntaan alkoi jo 80-luvulla ja kiihtyi 90-luvulla. Teknisillä ratkaisuilla haettiin myös parannusta työaikatauluihin. Kasvanut valokalusto vaati hallitsemiseensa kuitenkin enemmän ammattitaitoa. Ammattitaidon piti olla myös näkemyksellistä ja samalla teatterin koko tuotantokauden tarpeet huomioivaa. Joten työaikatauluista huolehtimisen sijaan olisi tarvittu koulutusta sekä toteutusolosuhteiden parannusta.




KUVIA 1990-luvulta

VIIMEISET AALLOT

Museoissa valolla haluttiin vaikuttaa kokemukseen. Taiteen valaisussa myös vaatimukset olivat koventuneet. Valon laadun, valaistuksen tason ja toteutuksen laatuvaatimusten taso oli huomattavasti paremmin huomioitu kuin ennen. Hyvää ja taidetta tukevaa valaistusta kaivattiin teosten esillepanoon. Henkilökunnassa valaistus lankesi perinteisesti museomestareille, joiden ammatillinen tausta oli enemmän rakenteisiin ja ripustamiseen keskittynyttä, joten tarvittiin ulkopuolista apua valoihin. Tein ensimmäisen valosuunnittelun museolle 1987 ja kaupunkivalaistukseen 1999. Näiden osuus muodostui 2000-luvulla lähes päätyökseni.

Kaupunki- ja arkkitehtuurivalaistuksessa haluttiin toimivaa valaistusta. Kun valaistus on asetusten ja säädöksien alaista, puhumattakaan että hinta on pitkään määritellyt valaistuksen, niin sillä että valotaiteilija tekisi suunnitelman, oletettiin syntyvän jotain parempaa. Valotaiteilija huomioisi kokemuksen sekä tietäisi näkemisestä, eikä välttämättä sortuisi säädöksien lamaannuttavaan pykäläviidakkoon.



Taisin tehdä näitäkin töitä liian pitkään. Museoissa valolla työskentely ei ollut kovinkaan ongelmallista, mutta kaupunki- ja arkkitehtuurivalaistuksessa organisaatioiden sisäiset asenteet ovat hämmästyttäneet minua kautta aikojen. Lopputuloksessa pitää suunnitelmissa huomioida asetukset ja pykälät sekä virkamiesvastuut.


Valosuunnittelun matka on ollut tupakka-askin kannesta A2 paperiin, ja matkan varrella on tullut kokeiltua erilaisia ratkaisumalleja. Työn koosta riippumatta olen sisällyttänyt dokumentointiin piirustuksia ja taulukointeja, sillä loppujen lopuksi, jopa yksinkertaisetkin valopaperit auttavat ratkaisun etsimisessä.

Vuosien saatossa keho ja elämä kehittyvät sekä sopeutuvat joka solultaan valo- ja äänisuunnittelun vaatimuksiin. Työstä tulee hengitys, joka vie eteenpäin. Työn määrä peittää huonot kokemukset.

On ymmärrettävää kirjoittaa menneiden aikojen vaikeuksista. Ne palautuvat mieleen ensimmäisinä. Toisaalta niiden olemassaolo on väistämätöntä, joka unohdetaan kun arvioidaan tekijän elämää. En varmaan olisi jaksanut, jos polku olisi ollut pelkkää kuraa.

Matkalle mahtuu monenlaista työtä. Lopputuloksen kokemus kokijalle on tärkeä, mutta tekijä tuntee sisällään onnistumisen tason. On onnistumisia ja epäonnistumisia. Niiden kanssa pitää olla rehellinen, eikä niitä saa korottaa tai laskea oman itsetuntonsa taikka itsekkyyden takia.


Totuus on, etten kykene luomaan mitään, jollen saa kosketuspintaa teokseen tai tekijöihin. Ammattirutiinilla pelastaa mitä pelastettavissa on.
Joskus hyväkin ammattitaito tuottaa epäonnistuneita ja tyhjiä väittämiä. Onneksi elämääni on mahtunut enemmän hyviä kuin huonoja kokemuksia.

Valokartat ovat persoonallisia tuotteita. On olemassa sääntöjä niiden sisältöön, mutta luovalla alalla myös dokumentit voivat olla tekijänsä näköisiä. Oleellista on jaettavan informaation selkeys omien muistiinpanojen lisäksi. Joskus on valokartta piirrettävä uudelleen, jotta informaatio on jaettavan selkeää. Kaikki valonheittimet eivät ole samanarvoisia ja niiden tehtävä voi olla vaatimaton tai suuri. Osa on kuvan rakentamista ja osa sisällön Mutta jokaisella valokartan valonheittimellä pitää olla syy ja funktio olemassaoloonsa. Valokartalla ollessaan symboli edustaa suunnittelijan päättämää mallia, suuntausta, väriä, linjoitusta sekä käyttötarkoitusta ja muita yksityiskohtia.

Alkuun