VALOA PINNALLE

VALO ON VIESTINTUOJA

Valo on näkymätön materiaali. Se synnyttää kokemiseen avaruuden, jossa mieli voi liikkua. Valosuunnittelu on kommunikaatiota valon ja mielen välillä. Jotta mielemme kykenisi vastaanottamaan ja ymmärtämään sanoman. Se on monitasoista tilan, ajan, näkyvyyden rytmittämistä.

Valo ei ole havaittavissa, ellei se osu pintaan tai ellemme katso suoraan valolähteeseen. Osuessaan pintaan valo heijastuu silmiimme ja näin muodostuu illuusio aistimastamme kohteesta.

Näköhavainto on informaatiota ja taustaa. Niiden välinen suhde on suhteellinen ja vaihtuu alati tilanteen mukaan. Aika vaikuttaa tietoisuuteen ja tulevan tiedon omaksumiseen. Näkemiseen liittyvä tiedonkäsittely on asteittain analyysin ja tulkinnan kautta etenevä hidas prosessi. Näkeminen on hitaampaa kuin reaalimaailma ympärillämme.

Valo aukaisee pimeyden tilana ja aikana

Maailmaa kokiessamme olemme heijastuksien orjia.

Ideointi ja taiteellinen suunnittelu avaavat työn. Kun idea ja näkemys kirkastuvat työ etenee tila- ja valotekniseen luonnosteluun. Siinä tilan mahdollisuudet tutkitaan ja päätetään päävalojen sijainnit tyylilajin ja tavoitteiden mukaisesti. Koska tila ja sen mahdollisuudet vaikuttavat valolähteiden sijoitteluun, tehoon sekä määrään suhteessa tavoitteisiin, tarvitaan valoteknistä laskentaa, joka on perusta lopulliselle toteutussuunnitelmalle. Valokartta ja siihen liittyvät listaukset ja muistiinpanot kertovat valosuunnittelun kokonaisuuden. Valomomenttien, valaistustilanteiden yksityiskohtien, sisältö on pientarkkaa harjoitusten myötä syntynyttä valojen intensiteettien ja tilanteiden rytmiikan toteutumaa.

Valosuunnittelun kuvarakentamisen perustyökaluja ovat tila, valokiilat ja subtraktiivisen ja additiivisen värin hallinta. Valosuunnittelu rakentuu osa-alueisiin (ja niiden vaihtelevin yhdistelmin), joiden työjärjestys ja käyttö määrittyvät olosuhteiden, ajan ja suunnittelijan työtavan mukaan. Jokainen valokiila on alisteinen ja tärkeä sille mitä haluan viestittään, jotta "tarina" olisi totta ja oman mielikuvituksemme hyväksymä.

Valoilla luodaan pelkistetty illuusio, johon katsoja pystyy uskomaan.
Aika on subjektiivinen hetkien sarja

Valo on ajan ja tilan manipulointia

Kutsumme valoa valkoiseksi. Jos näin olisi, niin kävelisimme piimässä

Minulle valo ja väri ovat eri asia

Valo on kauneuden luomista


X=2 * ( TAN (?/2) * M)

C6 + C39 + C20 = valkoinen

näiden varassa matka jatkuu  

Kirjoitus vuodelta 1993
VALON KAIPUU

Pimeän mysteeri ja valon ja ajan manipulaation merkitys
Minulle valosuunnittelun ja sen oppien perustana on ollut vanhaan saksalais-tieteellis-matemaattiseen ajatteluun perustuva tieto. Se riitti pitkään, kuitenkaan pystymättä uusiutumaan ja antamaan vastausta hengissä säilymisen problematiikkaan. Silloin työssä ja opetuksessa toistaa "Tässä meillä on perusvärit, mutta tämä ei pidä paikkansa, mutta ei ole vaihtoehtoa." Ei näin voi tietoisesti jatkaa. Valehdella jatkuvasti itselleen tai toisille. Niinpä ensin saivat mennä valosuunnittelun ja sitten värin opettaminen. Työnteon oli tietysti jatkuttava, vaikka samalla yritinkin olla tekemättä. Tapahtui törmäys betoniseinään, jonka lävitse yritin päästä useamman kerran yhä uudestaan.

80 luvulla elin prosessia. Sytyttäjinä ihmiset, joiden kanssa tein töitä. Työtä, jossa vaadittiin muutakin kuin teknisesti oikeaa valoa. Vaadittiin sielu. Se otettiin ja sille annettiin tilaa. (Ote kirjeestä "Työskentely Vindhäxorien kanssa on ollut mitä luovin tilanne valosuunnittelijalle esittävän taiteen parissa. Olen saanut kuljettaviksi suuntia, joilla valotaide ei koskaan ole käynyt. Se on avannut uusia tapoja ajatella, totaalisesti uusia tapoja valaista. Työskentely Vindhäxor ryhmän kanssa on muuttanut ajatukseni valosta, kykyni nähdä valo taiteena. ") Valo syntyy vapaasti ja elää omaa aikaansa, rytmiä ja tilaa. Taiteellinen vapaus löytää rajansa suhteessa kokonaisuuteen.

Valo omana teoksena tanssiteoksen osana. Sovitettuna kokonaisuuteen. Näin myös irrotettavissa omaksi esityksekseen. Syntyy valotilateos LONG RUN vuonna 1986. Siinä ovat tanssiesitysten valot viiden vuoden ajalta omana teoksenaan. Kuuden esityksen valot ovat nähtävänä yhtenä kaarena kertomassa vuosien ilmaisun muutoksista (alkaen perusväristä ja päättyen pimeään, jolle oli annettu valo). Valosuunnittelu itsenäisenä. Siinä sitä oli ihmettelemistä: muutosten ketjua, jonka olin käynyt lävitse. Tuolla työllä pystyin näkemään useamman vuoden kaaren 20 minuutissa. Mistä olin lähtenyt ja mihin päätynyt ja mihin olen jatkamassa.

On vaikeaa hahmottaa moniulotteisia ajattelurakenteita; että pystyisi näkemään asioiden yhteyksiä kolme- neljä- tai viisiulotteisina.

Ensin olin opetellut valon käytön perussääntöjä, laskentamallit ja teknisesti oikeaoppisen valojen tekotavan. Valon suunta oli tärkeää. Ja päävalon suunta. Eli tein tilaa. Sitten seurasi voimakas värikausi, jolloin kaikki oli yhtä perusvärileikkiä. Ilmaisu perustui väriin. Syntyy erilainen kieli. Mutta edelleen alisteinen vanhoille valon tavoitteille. Mutta jo orastavana nähtävillä on ajan manipulointi. Väri luo aikaa. Sitten tulee kehiin valon muoto yhdessä värin kanssa. Nyt näyttämöllä on yhtaikaa eri tiloja, joilla aika on eri. Long runin viimeinen vaihe oli kaiken tämän katoaminen. Valon muoto yhdessä värin kanssa.

1990 luku alkaa, tilalle tulee "kaksiulotteisen kuvan halu", murrettujen värien haku, uuden ajattelun alku. En enää halua suunnitella, vaan improvisoida valot. Haluan murtaa turvallisuuskehtoja. "EIKÖ JOKU VOISI SUUNNATA VALOJA JOTENKIN "VALMIIKSI", KOSKA SE EI OLE MIELENKIINTOISTA, KOSKA RATKAISU EI OLE SIINÄ!"

Elämä on yksi kokonaisuus, jota toteuttaa. Pikkunäprääminen lamppujen kanssa on turhauttavaa. Mieluiten tekee niillä mitä on ja niiden suuntauksilla improvisaatiota - rikkoo turvallisuutta, jonka matemaattinen suunnittelu luo. Oikein aseteltu valokalusto ei ole sisältö. Väärillä valoilla joutuu pinnistämään. Valojen teko on ajan ja tilan manipulaatiota. Ja samalla teknistä osaamista, valaistusteknistä sorminäppäilyä, oikeiden suuntien ja asemien hakua.

Kehitys on tullut väriavaruuden ja pinnan vuoropuheluun. Tila on menettänyt merkityksensä. Aika on jäänyt yksikseen leikkimään. Näihin vuosiin liittyy kaikenlaisten teosten teko. Joskus enemmän minua itseäni kuin joskus. Pohjalla on tekninen osaaminen, jonka päälle ladon kerroksia. Kehitys on hidasta, muutoksen haku lähtee aina perusteista. Sähkön kulutusta pitää vähentää. Ydinvoimaa vastustaa. Ja valoa kuluttaa. Uusia välineitä tutkia ja jokaisessa projektissa hylätä vanha ja turvallinen jos vain voi. Ja saada iloa elämäänsä.

Samaan aikaan teen töitä saamelaisteatterin kanssa. Täällä opin uuden tavan ajatella valoa. Koen valon salaisuuksia, joiden kaiken lävitse oli murtauduttava, jotta saavuttaisin edelläni kulkevan Uuden. Mutta mihin mennä? Takaisin maahan, takaisin ihmiseen, takaisin alkupisteeseen. Valosuunnittelu on muutakin kuin vektorigrafiikkaa ja 256 väriä. (Pimeys on aikaa, joka ei liiku. Ajan yksikkö on väri, aika itse on valo. Sekunnit ja tunnit ovat matematiikkaa. Niillä ei ole mitään tekemistä kokemuksien kanssa.) Pitää jatkaa, uusiutua. Olen vasta alussa. Tietoa. Tieto auttaa eteenpäin. Väritutkimustyö ja filosofointi. Mutta mitä pidemmälle tutkimustyö edistyy, sitä lähemmäs, tulee hetki, jossa joutuu myöntämään kaiken olevan turhaa, jälleen kerran teknistieteellisillä metodeilla seinää päin. Mittaukset vain todistivat tuloksillaan olevansa valhetta kokemuksien maailmassa. Värejä voi mitata rajoitetusti. En voi nähdä mittareilla. Tulokset ovat manipuloituja.

Kokemuspohjainen filosofointi muodostuu ainoaksi tutkimukseksi. Tekniikan tiedot ovat harhauttava pohja. Ja kuinka monta perusväriä, väriteoriaa onkaan olemassa. Aukkoja, joista tavallinen valosuunnittelija mahtuu, vaikka kulkemaan poikittain lävitse. Värien näkemistä ei saa yhden totuuden alle. Väriteoriat ovat kuolemassa. Uudet tekevät tuloaan. Kuka petkutti minua pienenä? Värin aistimisen teorioissa ollaan palaamassa historiassa taaksepäin!

Pitkien pohjoisessa olojen myötä oppii näkemään - jos osaa pysähtyä ja etsiä. Varmaankaan mikään ei ole niin radikaalisti muuttanut työskentelyäni kuin pohjoisen valot. On kuin oppisi aivan toisen kielen. Oppii näkemään valon. Vanhat filtterit lentävät roskikseen. Suunnittelun periaatteet ja säännöt murtuvat. Ajattelu muuttuu. Olen nähnyt valon ja värin irti toisistaan, erikseen. Kilpisjärvellä. Siinä se oli hetken. 

Valo ja väri ovat eri asia! (Pimeys on aikaa, joka ei liiku. Ajan yksikkö on väri, aika itse on valo. Sekunnit ja tunnit ovat matematiikkaa. Niillä ei ole mitään tekemistä kokemuksien kanssa.) Pitää jatkaa, uusiutua. Olen vasta alussa. Tietoa. Tieto auttaa eteenpäin. Väritutkimustyö ja filosofointi. Mutta mitä pidemmälle tutkimustyö edistyy, sitä lähemmäs tulee hetki, jossa joutuu myöntämään kaiken olevan turhaa. Jälleen kerran teknistieteellismetodeilla seinää päin. Mittaukset vain todistivat tuloksillaan olevansa valhetta kokemuksien maailmassa. Värejä voi mitata rajoitetusti. En voi nähdä mittareilla. Tulokset ovat manipuloituja. Mikään mittaus ei kerro värin suhdetta aikaan ja Tilan syntyyn!

Valolla on oma "laatunsa" jolla ei ole värin kanssa mitään tekemistä. (Sama värikokemus saadaan aikaan monilla eri valolähteillä.) Emme kuljekaan piimässä, vaan kirkkaassa valossa, joka samentuu aika ajoin eri suotimien ja seoksien ansiosta eri väriseksi.

Jos keinovalo taikka luonnonvalo olisi valkoista, polkisimme eteenpäin piimän seassa.

Pimeässä on hyvä kuunnella musiikkia ja kuunnelmia. Kuinka valaista pimeää? "Yöllä on rauhaisaa ja voi keskittyä", mitä kaikkea liittyykään pimeään. Aika katoaa, kiire katoaa. Keinovalon vähäisyys ei ole samaa kuin luonnonvalon vähäisyys. (Täysi pimeä ahdistaa koska aika pysähtyy, tila katoaa ihmisen ympäriltä.)

Entä aika? Ihminen mittaa aikaa valon muutoksilla. On lukemattomia sanontoja, jotka kuvaavat ajankohtaa, ajankulkua, sanontoja, jotka värin kautta kuvaavat tapahtumaa. Valosuunnittelutyö alkaa valottomuudesta. Lisätään valo kerrallaan valon määrään, antamalla olemassa olevaan kolmiulotteiseen tilaan tarkoituksellinen kaksi- tai kolmiulotteinen tilan tuntu, ajan käsite ja kulku. Tunnelma luodaan yhteistyössä muiden osa-alueiden kanssa. Mutta valolla tila ja aika ovat ensin. Miten voidaan opettaa ja puhua valosta, kun emme hyväksy pimeää osaksi valoa? Se on akselin toisessa päässä. Keinovalon monotonisuus ahdistaa. Tarkat valokiilat rajaavat ajatuksia. Mitä sillä luodaan? Onko valon intensiteetin lisäys mustan vähentämistä? Onko intensiteetin vähentäminen mustan lisäämistä?

Liike on olemassa ilman aikaa. Mitä on nopeus? Koska puhumme pimeydestä? Koska harjoittelemme pimeäsuunnittelua? Miksi aina määrällisesti puhumme tekniikasta... Käyttämällä pienpainenatriumin monokromaattisuutta ja sen laatua hyväkseen saa ajan pysähtymään. Se on valaistu pimeys. ((Olen asettanut joskus valon ääripisteiksi natriumin ja loisteputket. Täydellinen pysähtyneisyys ja yksikertaisuus vastakohtanaan totalitaarinen värähtelevä valopesu.) (Esityksen alussa natrium on pimeys. Sen luomat varjopuolet ihmisessä ovat vihreitä. Pian näyttämö jakautuu alueisiin pimeä ja päivä. Näin tanssija liikkuessaan kohtaa erilaisia tiloja ja aikavaikutelmia.))

Aika, joka ei liiku on valoton (totaalisessa pimeässä aika pysähtyy)

Työni jatkuvat teoksesta toiseen, tyylillisesti, ja ajatuksellisesti. Elämä jatkuu päivästä toiseen yhteisen ajatuksen kertomisella. ("Työni ovat omia teoksiaan soviteltuina näyttämön muihin tekijöihin.") Keinovalon lenkkimakkaramaisuus oksettaa. Päävärejä on niin monta kuin haluat. Kuka tätä kirjoittaa - kuka, joka on ollut olemassa. Aitoja rikottavina yhä, mutta kukapa niitä rikkoisi, jos ei itse riko. Ihmisen elämä on ajatonta. Ihminen vaeltaa lävitse kerrostumien, kunnes tulee laidalle. Luonnossa kokija liikkuu ja kaikki näköärsykkeet ovat suhteessa hänen liikkeisiinsä. Ja liikkeen suhde valolähteisiin. Teatterissa kokija istuu passiivisena, joten kokemus on luonnoton. Valo ei liiku suhteessa häneen; tila ja aika muuttuvat keinotekoisilla muutoksilla, muodot eivät liiku ja siitä seuraa: näköärsyke liikkuu näyttämöllä.

Pimeys on valaistustilanne. Musta on totaalista. Totaalinen valoton tila on luonnoton ja ahdistava ajattomuudessaan. Ihminen joutuu itse luomaan ajan. Rytmimme on aivan liian nopea kokemaan pysähtynyttä aikaa. Pimeys ei ole koskaan totaalista. Se sisältää aina valoa. Mielikuva pimeästä näyttämöllä on kuten kaikki muukin näyttämöllä - harhaa.

TEATTERIN VALTATAISTELUSSA KAIKENLAINEN TYÖN ITSETARKOITUKSELLISUUS TUOTTAA HÄVIÖN.
Sulkeudumme yhä pienempiin ryhmiin ja yhä pienempään ihmiskuoreen. Ympäristö painaa ja musertaa meitä ja ihmisiä teattereiden ulkopuolella. Rakennamme omia yksilöllisiä ja teatterin suojamuureja yhä voimakkaammiksi kaikkea pahaa vastaan oman egoistisen maailmamme suojaamiseksi. Portit auki ja kerrasta poikki. Paha ei meitä saa tapetuksi, emmekä hyvällä saavuta mitään, muurimme kestävät. Kriisi on sisällön puuttumisessa. Valaista osaavat kaikki ammattilaiset. Meistä jotkut ovat matkalla. Toiset juuri aloittaneet, toiset puolessa välin. Kukaan ei kauempana kenestäkään. Toimin hetken luomassa vireessä. Tarkemman analyysin voi tehdä ja kumota tai todistaa. Unelmat pitävät ihmisen liikkeessä, mutta unelmat voivat muodostua labyrintiksi, josta ei löydä ulos. Eikö kaikki työskentely ole ollut ja on ... sisällön viestittämistä.

Esitys ajatuksia, kuvan ja äänien sekä puheen rikasta käyttämistä. Voiko maailmasi olla jotain muuta kuin teatterisi profiilin mukainen, voitko muuttaa teatterissasi teatterin tekemistä vai muuttaako teatteri sinut, päädytkö ammatin tai teatterin vaihtamiseen? Kuinka moni kuulee sen, mitä näkee tai näkee sen, mitä kuulee? Onko mitään miksi sanoa?

Kuulenko miten valaisen, kuulenko sen puheen. Nykyään puhutaan niin paljon ja kovalla äänellä valaistussuunnittelusta ... laitteista, taiteesta, ihmisistä ja kriisistä ... Haluaisin piirtää hiljaisen pitkän viivan ja sanoa; tässä on teille valosuunnitelma, valaistussuunnittelua, laitteita ja kriisi.

Taide ja sen analysointi. Taide ja kriisit. Asetelmahan on selvääkin selvempi. Kun maailma luotiin, ensin tuli hiljaisuuden valaistus.